Kaste kimaltelee maassa aina murkinoihin saakka, taivas on hienossa valkohattarassa, jonka takaa aurinko loistaa kuin harson läpi. Raitis on kevyesti liehtova ilma, jossa hienot lukinverkkolangat tasaisesti purjehtivat. Miltei äänetöinnä ovat metsä ja järvi — eivät laula enään vanhat linnut, ainoastaan keväälliset poikaset yrittävät kömpelösti visertämään.
Nämä huomiot tehdessään päättää »vorsmestari» lähteä laajoja riistamaitaan tarkastelemaan, sillä loppuu rauhoitusaika muutaman päivän perästä.
Aseina on vanhuksella parisen pyypilliä kapeassa nahkahihnassa kaulassa riippumassa ja kädessä tukeva, katajainen sauva, jolla iskee poikki kuivan oksan nuoren männyn kyljestä, vääntää lahonneen kannon kumoon tahi ottaa hengiltä mahdollisesti eteen sattuvan kirjavan kyyn.
On ollut kevät riistalle suotuisa, tuumii takalistoa kohti verkalleen astuva vanhus, talvi verrattain vähäluminen ja kesä lämmin sekä tarpeeksi sateinen. Merkeistä päättäen pitäisi kynä metsissä löytymän, kynsi kaiken karvallinen Tapiolassa liikkuman.
Tarkasti katselee vorsmestari ympärilleen ja huomioita tekee hän monenlaisia, milloin mitäkin muistikirjaansa merkiten. Pysähtyy hän talvisen lumen tekemiä vahinkoja tarkastelemaan — paljonko puita soreita on kinosten alle sortunut, montako lumen painamana taittunut. Ja kaatuneen puun alle jääneen mäntynuorukaisen tuon tuostakin pystyyn auttaa, nuoren näreen kohti valoa kasvamaan kohottaa. Läheisessä aidassa tarkka silmänsä heti raon keksii, mistä halkihuulisen jänönpojan on tapana viljelysmaille pujahtaa — tarttunut on harmaja karva terävään puikkoon raon reunassa. Huvitettuna hän tuonnempana katselee mäntypistiäisen toukkia, jotka nuorien petäjien oksilla havuja syövät. Kuin sotamiehet ne häntä yht'aikaa tervehtivät eturuumiinsa pystyyn nostaen. Sadottain hän näitä vahinkoeläimiä maahan pudottaa muurahaisten saaliiksi.
Täältä hän lähtee toiskesäisen kulovalkean polttamille maille katselemaan, missä määrin luonto on jaksanut haavojaan parannella.
Suunnattoman kasken on eteenpäin rynkäisevä kulovalkea ryskyen polttanut, laajan kadun tahi mahdottoman leveän mittarin linjan on humiseva tuli metsää kulkiessaan itselleen aukonut. Aina tuonne kauvas kohti sinimetsän pehmeäkaarteisia kukkuloita näyttää nokista kuloa ulottuvan.
Juurellaan komottavia korventuneita mäntyjä, jotka kuivuneina oksiaan avuttomina ojentelevat, mustia kantoja kuin maasta nousseita peikkoja kaikkialla, jäkälistä sekä sammalista paljaita kallioita, kaljuja kiviä tuhansittain ja taas tuhansittain mustassa maassa — — —. Siellä täällä kaatuneen puun hiiltynyt runko, oksistoineen kuolleen jättiläis-eläimen luurankoa muistuttaen — paljon muuta ei tuli näy jälkeensä jättäneen. Kaukaa nähden näyttää kaikki kuolleelta, kaikkea elämää vailla olevan.
Mutta ei niin lähellä!
Kun vorsmestari likenee, kuulee hän metsäkirvisen visertävän, kivitaskun maiskuttavan tahi kulorastaan matalaäänisesti tärräävän. Vilkkaita maakiitäjiä vilahtelee kimaltaen lämpimässä auringonvalossa ja mustuneen kannon päässä nauttii iso petokärpänen suojelevasta yhtäläisyydestä. Koivunkannot vihertävät kuin Aaronin-sauvat ja pientä koivuntainta, hentoa haavanvesaa on musta maa täynnä. Horsma punaviirinsä kohottaa ikäänkuin sanoen: »tullaan sitä sysimäelläkin toimeen, eletään vaikka hiilikankahalla», keltaisen piiskun kultainen kukkavaltikka nuokkuu kilvan kastikkaan ruskean röyhyn kanssa ja vihertävinä tuuman korkuisina havutupsuina kohoavat hentojen männyntaimien lukuisat sirkkalehdet palaneesta maasta. On tänne jo muitakin tulokkaita ehtinyt — yhä laajemmalta kulon laitoja valloittavat. Etuvartiona kulkee kukkiva kanerva, vakoojia lähettää ajuruoho, jonka sinipunaiset kukkaläikät hietaisen lehmipolun varrella ryydinhajua tuoksuvat. Ja pääjoukkona tulevat ne, joilla on haivenelliset hedelmät. Täällä jäkkärät ja kissankäpälät villaisia mykeröitään tuudittavat, täällä on kangasvuokko kukkinut, täällä härjänsilmät, keltanot ja monet muut voittoisasti eteenpäin tunkevat. Mutta kauvempana metsänlaidasta yhä vielä musta erämaa havuneulasten harvaan peittämänä kolkkona levenee.