Mutta on luonnolla kulovalkean surullisen näyn jälkeen viehättävääkin näkemistä tarjolla.
Kankaalle vorsmestari nyt nousee, missä nopealentoiset nuolihaukat kimakasti kii-kii-kii-kii kiijaavat ja kukkiva kanerva uhkaa ruohottoman polun kokonaan peittää.
Kaikkialle vaatimaton kasvi kukkiensa ujon sinipunan levittää, ilonväreihin karun hietamaan kilometrittäin pukee ja hunajan tuoksulla tulijaa tervehtii. Kesän juhlaa viettää kanervikko, punervia häitä viettävät kanervankukat. Häitä, joissa kimalaiset ja mehiläiset punakukkain palvelijoina simajuhlassa iloitsevat. Pitkin punapeitettä lentäen metsästää kuultavasiipinen sudenkorento. Mäyrän nostaman hietaläjän kohdalla se siipiään liikutellen ilmaan seisahtaa — hetken liikkumatonna on — äkkiä eteenpäin syöksähtää — kärpäseen iskee ja saaliineen katoaa.
Kuta kauvemmin vorsmestari polkuaan astelee, jonka poikki kaarnanhilseessä rapisevat hongat luovat pitkiä varjojaan, sitä kiihkeämmin odottaa hän linnun siiven kuuluvaksi, teirenemän äänteleväksi. Ja kankaanlaidan sekametsässä naarasteiri pyrähtääkin puolanvarsien peitosta, kutkattaa, kutkattaa ja poikiaan varoittaa — — —.
— Katsotaanpa minkä kokoiset ovat tämän kesän pojat — sanoo itsekseen vanhus.
Kiireesti hän katkasee muutaman pienen koivun, laatii niistä kojun kuusen juurelle, jonka runkoa muurahaiset kävelevät kuin ihmiset vilkasliikkeistä katua. Vihreässä kamarissaan istuen hän »kuikuttaa» kuin teirenpoika ja vaikenee. Kuikuttaa vorsmestari hetken perästä taas ja ratokseen hän katselee, miten haapa heittää hyppelevän valo- ja hämäräverkon maahan. Noin neljännestunnin perästä tulla hurahtaa emo piilossa kuikuttavaa miestä kohti, istuu pieneen leppään ihan lähelle ja kaulaa kurkottaen kutsuu, kutsuu poikiaan kokoon.
Ei kutkata nyt hätäisesti kirjava emo, vaan rauhallisesti se juttelee kook — — — kook-kook-kook, eikä kauvankaan, niin alkaa risukossa ripsahdella ja maasta kuulua pientä kuikutusta, kun kirjava teirenpoika tulla vikittää, että pää nyökkää. Kohta ilmestyy toinenkin, jolla jo on muutama mustakin höyhen kirjavain seassa. Mustikan syö kiireesti ja äitiä hakee.
Jo pyrähtää emo maahan ja hiljalleen se alkaa kuljettaa perhettään kohti tiheimpää viidakkoa. Hetken perästä on näyttämö tyhjä — mustikanvarsien sekaan on seurue kadonnut.
Tyytyväisenä näytelmään tulee vorsmestari koivumajastaan ja läpi nuoren sekametsän, missä puut seisovat tiheässä kuin varvut luudassa, laskeutuu hän alas notkoon, jonka pohjalla kirkas metsäpuro salamyhkäisesti lirisee. Ensin astuu hän läpi sanajalka-alueen, missä kuolleenkourat omituisesti hajahtaen aina kainaloihin saakka kohoavat, painuu sitten läpi pihlajaa, paatsamaa ja haapaa kasvavan lehdon, missä korkeat keltanot ja täpläiset kämmekkäät häntä tutusti tervehtivät. Ilmestyy tumma kuusi mäntyjen sekaan, nurmi katoaa, maa sammaltuu — jo seisoo vaeltaja hiljaa kiemurtelevan puron varrella, jonka suvantovesiin kuvastuvat korkeat puut.
Täällä on metsien muhkea hirvi oleskellut, sillä selvinä sen herttamaiset sorkkain jäljet sammalessa näkyvät. Kolme näkyy seivässäärtä olleen, kaikki eri kokoa. Ja tuossa ovat maanneet! Maahan ovat korkeat kastikkaat, metsäkortteet ja hennot vesat litistäneet.