— Jokohan nyt lähdettäisi? Nyt on sopiva ilma!
— Niin hylkeenhuutoonko? No se on tietty!
Pian oltiin matkalla kohti kalastajakylän yhteistä satamaa lahden kainalossa, missä harmaat ranta-aitat puoliympyrässä törröttävät toinen toisensa vieressä, rakennettuina kirkkaanvihervään veteen, jossa mudut ja rautakalat parveilevat ja vihreät levät hiljaa nuokkuvat.
— Pohjanlahden pohjoisosissa — niin kertoo Sjöström — harmaa hylje talvensa viettää. Siellä halli tuossa helmi- tahi maaliskuussa synnyttää ainoan poikansa, jota äiti aution jään päällä imettää noin kolme tahi neljä viikkoa. Tämän ajan kuluttua luopi poikanen villaisen syntymäpukunsa, saa vanhempainsa lyhyen karvan ja nyt se äidin houkuttelemana kohta perehtyy vesi-elämään. Mutta kun Pohjanlahti kahleistaan vapautuu, ja jäät pohjoistuulten ja merivirtain kuljettamina ajautuvat tänne etelään päin, silloin seuraavat meren mahtavat nisäkkäät mukana. Juuri näin Juhannuksen vaiheilla ne ovat yleiset Ahvenanmeressä. Ja huvittavaa työtä tuo hylkeenampuminen onkin, kun niitä runsaasti kareille kohoaa…
Mäeltä näemme avaran meren, joka ikäänkuin lämmöstä väsyneenä hopeanhohtoisena venytteleikse, ja lahden pohjukassa lukuisat kala-aitat, jotka kaukaa katsoen oikein kylältä näyttävät. Olkikattojensa alla ne säilyttävät suurimman osan saaristolaisen irtaimistosta — kaiken minkä merellä tarvitsee.
— Tässä on aittani — ja avaimella, kynnyksen alle kätketyllä, aukasee Sjöström haulipyssyjen pilkuttaman ja luotien lävistämän oven. Mutta ulkoseinillä sekä molemmin puolin matalaa sisäänkäytävää nähdään suuret mustahkot rasvatahrat — sinne pingoitetaan kuivattavat hylkeennahkat.
Astumme sisään. Puolihämärässä näkyy kilua ja kalua jos jonkinlaista, outoa ja uutta mannermaalaiselle — kaikki mitä miellyttävimmässä epäjärjestyksessä.
Leiviskänpainoisia, isoreikäisiä hyljepyssyjä, hyljenaaroja ja hyljekeihäitä punonaisine jouhiköysineen, keksejä, jääsauvoja. Orsilla hienorihmaisia jata- ja koukkuverkkoja, silmissä siellä täällä kuivunut rakkolevätukko. Kiveksiä, lavuksia, verkontupureita kummallisine puumerkkeineen. Silakkatynnyreitä, astialaudaksia, vanteita, jalaksellisia kalavasuja. Läjissä kuusenkuorta verkkojen värjäystä varten ja mukulakiviä varakiveksiksi. Purjeita, mastoja, airoja, peräsimiä. Pulska rivi haahkan-, allin-, pilkkasiiven-, telkän- ja koskelonkuvia. Merellä tarvittavia turkkeja, takkeja ja peitteitä. Ja kaikkialla silakanhajua, kiiltäviä silakansuomuja joka esineessä, kalpeita silakanpäitä permannolla. Mutta pimeimmässä sopukassa piilee pari vanhaa kompassia, kuparikattiloita sekä muuta »meren lahjoittamaa» tavaraa.
Veneeseen sovitetaan matkaan kuuluvat kalut: kompassi, kaukoputki, kolme hyljepyssyä tarpeineen ja hyljenaara, vesilekkeri ja eväät, peitteitä ja takkeja.
Airot, purjeet ja peräsin asetetaan paikoilleen, ovi lukitaan, Sjöström sekä poikansa Konrad istuvat teljoille ja kahden airoparin tahdikkaasti jysähtäessä sekä liitäväsiipisten tiirain kirkuessa ja haarapääskysten visertäessä lähtee vene tasaisesti liikkeelle.