Lahden suulla oleva metsäinen saari sivuutetaan ja eteeni aukenee tyynen meren avara taso, länteenpäin ainoastaan taivaanrannan rajoittamana.
Ei pelota nyt suuri vesi. Ikäänkuin laiskana kelluen se vain pitkinä, pehmeinä maininkeina hymyilee — — — ja tunti toisensa perästä kuluu tasaisen soudun jatkuessa. Taaksemme jäänyt keltainen hietaranta sekä poukamaa ympäröivä kuusikko painuvat vähitellen mereen, mutta edessämme alkavat äärimmäiset kalliot kohota punertavina ja ikäänkuin lämmöstä pehmenneinä.
Aurinko laski, ja länsitaivas hehkui kaikissa iltaruskon vaihtelevissa väreissä. Kuin kultapohjalle kuvattuna kohosi kaihottu määräpaikkamme, hallikarimme, vihdoinkin jo lähellä.
Vene kätketään kallion halkeamaan. Varovasti ryömien nousemme luodon harjalle, missä Sjöström kaukoputkellaan tähystäen äänettömänä laatii jahtisuunnitelmansa, minun sill'aikaa tehdessä kasviopillisia huomioita läheisyydessäni.
Pienen lätäkön ympärillä kohtaan miltei koko saariston kasvillisuuden muutaman neliödekametrin alalle kokoontuneena. Niittyvillat, variksenmarjat, muuraimet, saraheinät — pohjolan vaatimattomat lapset Itämeren kasvillisuuden, muhkeiden kurjenpolvisten, kämmekkäiden, kiviyrttien rinnalla. Pienimmän liikkeen tehdessä kohoaa ynisevä sääskipilvi edestäni — nekin Pohjoissuomen muistoja herättäen. Siellä täällä näkyy tyhjä, variksen tahi lokin tuhoama haahkanpesä — — —.
Vetäydymme alas veneelle taas. Syötyämme vaihdamme uudet nallit pyssyihin ja sitten saaren lounaiskulmaa kohti konttaamaan, mutta Konrad jää veneeseen, ollakseen valmiina tarpeen vaatiessa.
Kallion lämpimiin koloihin, suojaan suurten vierinkivien laittausimme, Sjöström ja minä, niin mukaviin asentoihin kuin mahdollista. Yksi hyljepyssy, oikea kanuuna mielestäni, asetettiin suu suoraan eteenpäin, toinen vasemmalle, kolmas oikealle suunnattiin — halli on näet niin tarkkakuuloinen, ettet saata tuskin lainkaan siirtää raskasta pyssyä. Heikoimmankin äänen kuultuaan se silmänräpäyksessä katoaa.
Kaikesta näki, että tässä oli hylkeiden lepopaikka, että hallit olivat täällä päivää paistattaneet, kuppuroineet, piehtaroineet — karvoja ja muita jäännöksiä kaikkialla. Olipa vielä »muutakin», kuten tuntuvalla tavalla kohta tulin huomaamaan — — —.
— No jokohan tuota alotetaan — kuiskaa Sjöström. Ja rintansa ilmaa täyteen vetäen, jotta se pullistuu kuin palje, hän samassa päästää pitkän mylvinnän, huutaa kuin sumutorvi, suhistaa porahuttaa lopuksi ja muuttuu mykäksi, sillä nyt on kaikki puhelu kielletty.
Ainoastaan nukkuvan meren heikko hengitys kuuluu tuolloin tällöin, kun unelias maininki juoksee ylös pitkin sileänpunervaa kalliota, murtuu ja vetäytyy kohisten takaisin. Väljien vesien rajaton lepo ja sydänkesän hienohämyinen yö, täynnä viihdytystä ja rauhaa, vaikuttavat kummallisen suloisesti sieluuni. Unhotan mitä varten venyn tällä lämpöisellä paadella — — —kunnes herään outoon mölinään. Jo muistan — Sjöströmhän se on, joka halleja lähenemään houkuttelee.