Jo keksii silmänsä lähellä olevassa vanhassa haavassa jotain, joka saattaa sydämensä ilosta sykähtämään. Pitkin paksua oksaa painautuneena, puoleksi lehvän peittämänä näkee hän vanhan metson koettavan piiloutua tekeytymällä niin pieneksi kuin mahdollista. Värisevin käsin hän vaihtaa isompihaulisen panoksen vasempaan piippuun, tähtää, painaa liipasinta ja Tapion kukko tulla suhahtaa muksahtaen maahan, pieksää sammalia voimakkailla ruskeilla siivillään ja silmänsä ummistaen tyyntyy vasta, kun halli hampaansa selkään iskee. Silloin koirakin hänet rauhaan jättää ja saa palkintonsa — metsonjalan, joka kohta sen hampaissa ratisee.
Sitten he lepäävät hetken, ja hän syö muutaman kourallisen mustikoita kielensä kostukkeeksi. Ja kun ruvetaan astumaan taas, tuntuu laukku raskaalta. Sivu mennessään hän pudottaa pyyn naavakuusesta — — — kauan turhaan silmiään ponnisteltuaan löytääkseen harmajan linnun harmajasta puusta, ampuu hän sen vihdoin oksalta, jota moneen kertaan huolellisesti on tarkastellut. Nevan poikki kulkevan kanervakaarron etelärinteellä löytää hän pienestä syvennyksestä monta paria poikittain haljenneita kellanharmaita, ruskeapilkkuisia munankuoria — todistus että koppelomuori on saanut hautoa rauhassa ja pojat juoksemaan piipertämään päässeet — jospa lienevät lähelläkin!
Aamuaurinko alkaa lämmittää läpi takin, kaste häviää maasta, ja ainoastaan silloin tällöin puhaltaa vilvoitellen länsituuli, joka puissa puhelee, hongissa huokaelee.
Neljä linnun rypemäpaikkaa irtaantuneine höyhenineen kiinnittää hänen huomiotansa. Hän tarkastelee höyheniä — poikametsoja! Ja samassa kuuluu rytinää ja siipien pauketta, kun koko poikue rymähtää lentoon. Omituisesti kotkottaen emäkoppelo perhettään kutsuu ja samassa alkaa haukku.
Uudestaan metsästysinnon valtaamana hän sykkivin suonin lähenee, rungolta rungolle käyden, kontaten hiipii. Yhä kuuluu tuo viettelevä »konk-onk» ja kauvan saa hän katsella, ennenkuin kirjava koppelo silmään sattuu ja kerran kiusaukseen johdatettuna hän — laukasee. Vaan kun lintu vihdoin on ammuttu, ei olekaan mieli voitonriemua täynnä. Miksi ammuit vanhan emon, miksi tapoit kirjokoppelon! Säästää olisi pitänyt vanha lintu, uuden poikueen kasvattajaksi — — —.
Tehden yhä laajempia piirejä hakee hän puihin nousseita poikalintuja. »Jotain» tipahtaa lähellä ole vasta nuoresta koivusta, ja katsahtaen ylös huomaa hän mustan metsonpojan juuri lähtemäisillään parempaa turvapaikkaa hakemaan. Mutta samassa pyssynsä paukahtaa ja oksalta oksalle pudoten mätkähtää nuori lintu maahan.
Mutta nyt painaa laukku liian tuntuvasti ja suorinta tietä, aurinko oppaanaan, suuntaa hän matkansa ihmisten ilmoille — — —.
VAPPUNA
Lupasinhan sinulle kirjoittaa, miten täällä maansydämessä keväätärtä vastaan otan, kertoa kuinka Vappua saapuneeksi tervehdin.
Pitkä päiväni kului kuten ainakin — vanhaan yksitoikkoiseen tapaansa. Ennen puolista ummehtuneessa luokkahuoneessa oppilaitteni kanssa ponnistelin, kansakoulun tietomäärästä yksityiskohtia nuoriin kalloihin kalkuttelin. Iltapuolen ystäväni maakauppiaan luona »Rettinkiä» tupruutellen kulutin. Rihkamalla täytetyssä puotikamarissa ensin vehnäiskahvit, sitten teevedet juotiin ja sävyisästi siinä »ahvääreistä», kunnan asioista, viimeisistä sanomalehti-uutisista ja vuodentulotoiveista juteltiin. Rauhallista tupakkapuhettamme häiritsi ainoastaan puotioven kellon ajottainen kilinä, saaden kauppamieheni joka kerta vaistomaisesti pystyyn syöksähtämään ja kamarimme ovessa olevan pienoisen lasireijän kautta puotiintulijaa tarkastelemaan ja istuutuessaan säännöllisesti — povitaskujaan taputtelemaan sekä suljetun kassakaapin lukkoja hypistelemään — — —.