Ja nyt on ilta — on Vapunpäivän ilta!

Istun puolipimeässä alasvedettyjen uutimien takana, kuunnellen tulvillaan olevaa jokea, joka koskipaikoissa kohisten vapaudenlaulujaan hyräilee.

Yksinäni nyt keväänjuhlaa väsyneenä vietän, hämärän tullessa kahden kesken oraan uupuneen itseni kanssa iloitsen — — —.

Muistuvat mieleeni Vaput vaihtelevat, milloin mitenkin vietetyt, milloin missäkin seurassa kuluneet —.

Näen kaihoni kaukosilmäisellä katseella miten on pääkaupungissa Vappu-ilo korkeimmillaan, miten hämärässä valkolakkeja ja kukkarintaisia vaaleita kevätpukuja kaikkialla parveilee.

Nyt lasiseinäinen Kappeli satojen sähkölamppujen säteillessä ihmisiä vilisee, puhelusta surisee kuin suunnaton kimalaispesä. Torvisoiton sävelet lämpöisessä kevätilmassa keinuvat ja soittolavan edessä katujen kirjava kuulijakunta kihisee. Yli lehdettömien lehmusten ja vaahterain soitto Operakellarista milloin kasvavana, milloin heikkenevänä kohti Kappelia kiirii ja keväthämyiset kadut ovat vaihtelevaa liikettä ja ääntä täynnä — naurunsekaista puhelua, kavion kalsketta, rattaiden räminää, raitiotievaunujen kellonhelinää, joka ilmassa väräjää ja soi — — —.

Viereisen luokkahuoneen seinäkello lyö — lyö yksitoista. Kumeasti suuren tyhjän rakennuksen kuiva hirsiseinä kajahtaa ja kaupungin äänten humusta herään todellisuuteen — tyhjän koulutalon kolkkouteen ja yksinäisyyden epäselvään tuskaan.

Nostan uutimeni — sataa!

Hieno vihmasade, tasaisesti tihkuen, muodostaa pieniä mutkittelevia virtoja ruuduille. Yhä selvemmin kuuluu harmajasta usvasta paisuneen joen ääni, tulee huoneeseen tulvan tasainen kohina — siinä minun ylioppilaslauluni!

Yksin! Mutta — iloitkamme! Onhan Vapunpäivän ilta! Ja yksinäisyys ja minä päätämme lystiä pitää, kahdenkesken tänä iltana huvitella! Pois siis yksinäisyyden tuska, pois apeutuva mieli ja maailman surkeutta sureminen — miksi nurkua!