"Nurkuminen ja tyytymättömyys ovat onnellisuuden pahimmat viholliset" — opettaa lukukirjamme ja hilpeän pirullisella mielellä päätän kuulun kirjan neuvoja muistaa — — —. Ja todellakin, miksi nurkua, onhan kevät käsissä, onhan talven valta murrettu!

Luon taas silmäyksen ulos — ja katso!

Jo on itsepintaisesti pilvinen taivas paikoittain kirkastunut ja kevätyön hieno hämärä kolkonruman huoneeni ikäänkuin valoisammaksi saapi, niinkuin suurenemaan ja kohoamaan saattaa ja minut haltioihini tuntemattomilla toiveillaan nostaa. Saapunut on Pohjolan kevät, kirkastaen yöni, että näen miltei kirjaa lukea — — — ja mieleni valkenee, katoaa katkeruus.

Terve sä varhainen kevät, runsaslahjainen, tuhatääninen!

Avaanpa akkunanikin — jo tunnen keväättären hengen tuulahdukset! Leudoksi muuttunut kosteanlämpöinen tuuli minua leikkisästi hyväilee, kantaen kosken kohinan milloin kuuluvampana, milloin heikompana korvaani. Mutta niin se kohina nyt mielestäni soi kuin heränneen luonnon kiitosvirsi ja säestäjänä toimii sateen jälkeen yhä harvempaan tippuva räystäs — tip — — tip — — — tip — — — —.

Vieläkö nurkuisin yksinäisyyttäni! Terve, sä varhainen kevät, ylistetyt olkoot lahjasi!

Toithan jo minulle kirjorintaisen käen, jonka kaksiäänisen kukunnan kuuloni kaukaisuudesta eroittaa. Laulaahan minulle parhaillaan öinen leppälintu säveliään. Ja himmeävarjoiselta männikkökankaalta puhelee laulurastas:

On kesä liki — on kesä liki!

On kevät jo käsiss' — on kevät jo käsiss'!

Ja hiirenkorvall' — ja hiirenkorvall'