On koivut, on koivut!
Ja totta onkin mitä laulurastas laskettelee. Huojuvathan akkunani edessä kohta hiirenkorvaiset valkokoivut, nuorteat ja kevättuoksuiset. Taempana laajenevat tummat toukokyntöiset pellot, missä elämä kohta on kytevä. Toivorikkaana syksyinen oras jo kaukaa täysivihreänä loistaa.
Tekee miltei mieli hymyillä, hiljalleen hyräillä — —. Tahdon nauttia siitä mikä tarjolla on — kevättunteiden sekavasta riemusta, joka minut valtaa, tuosta salaperäisestä ahdistuksesta, joka sydäntäni kouristaa siihen aikaan kun luonto herääjä uudelleen syntyy, kun kaikki nesteet nousua hankkivat ja tuoreena tuoksuu, höyryää maa.
Tarttuu minuunkin, yksinistujaan äänettömään tuo sama elämänrohkeus, jota käenkukunta uhkuu. Luo mulle lohtua öisen leppälinnun sävel, lämpöä sydämeeni sytyttää rämeellä viheltävän viklan liverrys.
Jopa kumminkin kannattanee olla olemassa, elää ja toimia — vaikka hiljaisuudessa, yksinäänkin!
Jo saatan miltei ylistää sinua, yksinäisyyttä! Lääkkeistä paras olet sinä väsyneelle, nääntyneelle mielelle. Sinun seurassa opin itseni paremmin tuntemaan, opin luontoa lähenemään, iäisyyden käsittämään — — —.
Jo tulevat he — jo tulevat elämänhalu ja toivo luokseni vierailemaan — — — hiljaisin askelin hämyiseen huoneeseni hiipivät.
Muutama sadepisara singahtaa taas ruudulleni. Surullisesti veisaten tuuli kiihtyy, uunintorvissa vaikeroiden huokailee. On pimennyt taas ja joen heleä hopeavyö tummaksi painuu. Sopusoinnussa se on harmaahuntuisen taivaan kanssa, joka äsken vielä oli niin pilvettömän kirkas. Kalpeita sumupilviä lähellä maanpintaa vaeltaa — täytyy sulkea akkuna — — —.
Hävinneet ovat harvinaiset vieraani — toivo ja elämänhalu. Lakastunut on äsken puhjennut riemuni heleä kukkanen — ja tuttu toverini, hämärä surumielisyys valjuna vieressäni istuu. Tyhjää ja harmajaa kaikki — — — syksy keskellä kirkasta kevättä!
Ääneti on käki, lopettanut on leppälintu laulunsa. Surullisina, avuttomina huojuvat pisaraoksaiset koivuni, kolkosti tuuli huokailee, alakuloisia säveliä koski soittelee. Yksitoikkoisesti tippuen räystäs nyyhkyttää ja pisara pisaralta katoaa rohkeuteni, aste asteelta elämänhaluni alenee — — —.