Taru kertoo, että kun Väinämöinen kantelonsa kieliä helähytteli, vaikutti soitto sekä ihmisiin että eläimiin, jopa metsän pedotkin sekä ilman linnut kokoontuivat iloa ikirunojen kuulemaan.
Ei ole meillä enään soittajaa sellaista, joka saattaisi sekä eläinten että ihmisten mielet lumota. Emme enää osaa luonnon ääniä tulkita eikä luonnon äänillä puhua, niinkuin Väinämöinen kanteleellaan saattoi. Siihen olemme liian jokapäiväisiä tahi liian — uudenaikaisia, eläen vieraina luonnolle, tuntematta mitä ympärillämme tapahtuu, syventyneinä kukin omiin tehtäviimme. Harvallapa lienee enää korvaa, jolla saattaisi luonnon suurta sinfoniaa käsittää tahi sen hämäristä, salaperäisistä soinnuista täysin nauttia.
Tunnen kumminkin yhden, joka on perin tutustunut keväisen metsän yhteissoittoon, perin perehtynyt luonnon laulajien puhelutapaan ja lintujen keskusteluihin. Hän ei ole mikään tiedemies, ei hän ole käynyt mitään musiikkiopistoa, sen voi jo päättää hänen vaatimattomasta nimestään — Heija-Pekoksihan kansa häntä nimittää.
Mutta, niinkuin hän itse puoleksi kehuen sanoo: »Jumalan antamana lahjana» hän on kykyään kehittänyt, öitä päiviä korvessa viettänyt oppiakseen ymmärtämään ja puhumaan lintujen kieltä — ja hän oppi!
Kerronpa tässä, miten Pekko oppivuosia metsissä vietti ja mestaruuden alallaan saavutti.
Karjalassa Pekko syntyi, paikkakunnalla, missä laulu elää vielä tänäänkin kansan huulilla. Ruotulapsena hän kasvoi ja jo poikana pahaisena tehtiin hänestä paimen. Seitsemästä kopeekasta taloa kohti hän keväästä syksyyn saakka piti huolta suuren kylän lehmikarjasta, suojellen kutakin suohon sotkeutumasta, kontion kynsiin tahi suden suuhun joutumasta.
Kun aamulla karjankellojen kalkattaessa kylän kujansuusta lähdettiin, silloin pääskyt Pekolle jäähyväisiään visersivät ja kiurut raittiista korkeudesta aamutervehdyksiään livertelivät. Kun takalistoon tultiin, siellä käki väsymättä parhaimpia kevättervehdyksiään lasketteli. Ja ahoilla sekä rinteillä päivää viettäessä, soita ja saloja samoillessa hän kuuli aina uusia ääniä, milloin tuttuja, milloin outoja, milloin niin kaameasti pöyristyttäviäkin, että miltei saivat veret suonissa tyrehtymään, itkun kurkkuun nousemaan.
Korpisuossa hän kuuli, miten soitimen iloja ja ponnistuksia muisteleva metso viimeisiä kaputuksiaan kalahutteli, kaskimailla, miten urosteiri kevään loppuessa muniville naaraille häätanssin nuottia pulitteli, ja rämeen reunassa, vaivaiskoivikossa metsäkana miehen ääntä matkien uhkaili: »poika vätkylä — poika vätkylä», »parrtaa pois — parrtaa pois», »koko pää — koko pää», jonka jälkeen se nauraa kakatteli kuin mielipuoli, että oli aivan kuoliaaksi peljästyttää — — —! Mutta rämeen päällä sinertävässä korkeudessa taivaanvuohi mäkätti kuin paholaisen pässi tahi velhottu vuohi — koska aina näkymätönnä pysyi.
Hän kuunteli noita kummallisia ääniä ja koetti niitä ymmärtää — — –. Ja vähitellen Pekko oppikin niitä käsittämään. Tutuiksi tulivat hänelle metsän humisevat salaisuudet, ystäviksi sen arat eläjät toinen toisensa jälkeen muuttuivat.
Äänestä hän kuuli, milloin räkättirastas oli hädässä, kun varis tahtoi pojat viedä, riensi apuun ja harmaatakkinen rosvo pakeni. Hän tiesi tiaisen piipityksestä, milloin varpushaukka oli läheisyydessä, ja huomasi kuinka muutkin pikkulinnut ymmärsivät ottaa varoituksesta vaarin. Ja leppälinnun hätähuudosta hän käsitti, milloin käkönen tahtoi varkain pistää pahanonnen munan vieraaseen kotiin.