Näin Pekko vähitellen pääsi lintujen kielistä perille, mutta — ei osannut puhua mitään vastaukseksi. Hän koetti kurkullaan, vaan äänivarat olivat riittämättömät. Hän koetti viheltää, mutta huulet eivät teroittuneet. Koettipa karaista vihellystään tuohipääpuukkonsa kärkeä vastaan — ääni parani kyllä vähin, mutta peipposen viserrys oli kumminkin sointuvampi.
Kerran, kun koivu taas seisoi vastapuhjenneessa keväisessä lehvässään, kiskoi hän sen vyötä valkeaista paimenvirsuaan paikatakseen. Tuohi juoksi mielellään ja vihreä aluskuori jäi runkoon. Jäipä sen päälle vielä hienon hieno kalvo, läpikuultava ja pehmeä kuin kananmunan kelmu. Sen hän irroitti, katseli sitä hellästi tarkastellen, miltei ystävyydellä, sillä hän rakasti koivujaan ja sääliksi kävi, kun toveriltaan, mielipuultaan riisti sen valkean kauneuden…
»Jospa kalvon ohut reuna paremmin kuin puukonterä vihellystäni karkasisi» — — –! Hän koetti — ja siitäpä tuntuikin! Kuinka olikaan, joutui pehmeä kalvo huulien väliin ja kun hän huulensa avasi, kuului maiskahtava ääni — aivan kuin mustasukkainen satakieli hämyisessä lepikossa maiskuttelee. Kokeillen sälyillään, niitä huuliensa välissä milloin tiukentaen milloin höllentäen, syntyi aina uusia ääniä — milloin minkäkin linnun liverryksiä… »Kas tässä pilli, jolla voin vastata lintujen puheluun!»
Ja päivämääriä harjoitettiin yhä paremmalla menestyksellä…
Oltiin taas metsässä laulavassa, kuusikossa kukkuvassa. Käenpiika kutsui kultaansa aurinkoisessa lehdossa… Pekko koetti vaatimatonta konettaan, ikävöivän linnun ääntä matkien — ja katso! Heti oli käenpiika hänen luonaan, luottavaisesti tirkistellen Pekkoa alimmalta koivunoksalta. Läheisessä kuusikossa kyntörastas puoliääneen ja niinkuin hajamielisenä harjoitteli, ollakseen täysissä äänivaroissa illan tullen. Pekko puhui kyntörastaalle: »tuu liki, tuu liki», ja saikin heti vilkkaan vastauksen, kunnes lintu tuli luo, tutustuakseen uuteen toveriin. Mutta samassa huutaa lonkutti räähkälintu, ronkkui nälkäinen korppi. Korpin kielellä vastasi paimen: »täällä on ruokaa!» ja viisas, varovainen rosvolintukin tuli mitään aavistamatta luo, saadakseen osansa saaliista — — –.
Yhä enemmän Pekko ihastui. Taipuisilla tuohillaan hän lintujen vaihtelevia kieliä lasketteli, niillä hän lehdon laulajat pakinoille pakoitti.
Kesän toisensa perästä Pekko sälyillään soitteli ja totteleva kalvo muuttui satakieliseksi, tuhatääniseksi hänen huuliensa välissä.
Kun ilta-aurinko metsän puut punottamaan saattaa, silloin Pekko kotia mennessään siivelliset toverinsa levolle soittelee, kun aamuaurinko keltaisena kohoaa, tervehtii hän tuohillaan lehtoa laulavaa. Eikä keskipäivälläkään, kun autereinen metsä äänetönnä uinailee, ja rinteet lämmöstä välmehtivät, kun ajuruoho tuoksuu ja sääski hiljaisuudessa ynisee, hän ole ystäviä vailla. Silloin juttelee hän lehtokertun kanssa, joka koivikossa livertäen kilvan kurkkuaan koettelee.
Ja kun syyspimeät levittävät mustenevan vaippansa yli äänettömän, kellastuneen luonnon, silloin saa Pekko julman keltasilmäisen huuhkajankin, yksinäisen yölinnun puheilleen, sillä Pekko osaa keskustella lintumaailman ylhäisten ja julmienkin kanssa.
Jo ovat vuodet Pekon tukkaan lumiaan siroitelleet. Ei käy hän enää paimenessa niinkuin suurimman osan elämäänsä on tehnyt. Mutta kun kuvernöörit, vallesmannit tahi muut korkeat herrat läpi pitäjän matkustavat, silloin Pekko kievarin kartanolla heille taitoaan näyttelee.