□ Vesuviuksen purkautuminen. Roomalaisten elämästä sekä heidän rakennuksistaan ja yleensä koko heidän sivistyksestään on saatu tarkkoja tietoja erään surullisen tapauksen johdosta, joka sattui vuonna 79 j. Kr. Silloin purkautui Vesuvius, joka kauan aikaa oli ollut sammuksissa, haudaten allensa kolme kaupunkia, niiden joukossa Pompē´jin. Purkautuminen tapahtui niin äkkiä, etteivät ihmiset päässeet pakenemaan, vaan laava ja tuhka yllätti monet keskellä heidän jokapäiväisiä toimiaan. Vesuviuksen purkauksesta roomalainen kirjailija Plī´nius nuorempi on antanut historioitsija Tacitukselle osoitetussa kirjeessä omiin näkemiinsä perustuvan kertomuksen. Hän asui äiteineen tuon tuhoisan luonnonmullistuksen tapahtuessa enonsa, kuuluisan luonnontutkijan Plinius vanhemman huvilassa, joka sijaitsi Napolin lahden rannalla. Näin hän kertoo:
Kello 1:n ajoissa i. p. äitini ilmoitti enolle, että oli näkyvissä suuri, oudonmuotoinen pilvi. Eno oli juuri ottanut aurinkokylvyn ja sen jälkeen kylmän kylvyn ja aterioituaan ruvennut jatkamaan tutkimuksiaan. Tämän kuultuaan hän pyysi sandaalinsa ja kapusi paikalle, josta saattoi hyvästi tarkastaa tuota merkillistä ilmiötä.
Pilvi kohosi joltakin vuorenkukkulalta, joka myöhemmin tunnettiin Vesuviukseksi, ja muistutti lähinnä puuta, joka ylhäällä haaraantui moneksi oksaksi. Se oli aika ajoin valkoinen, toisinaan lianvärinen ja kirjava, mikäli se kulloinkin lennätti muassaan maata ja tuhkaa.
Koska enoni oli luonnontutkija, tuntui hänestä tämä ilmiö mielenkiintoiselta ja lähemmän tutkimisen arvoiselta. Hän panetti kuntoon purjealuksen ja oli juuri lähdössä, kun saapui kirje eräältä Vesuviuksen juurella asuvalta roomattarelta. Uhkaavasta vaarasta pelästyneenä tämä pyysi enoani pelastamaan hänet meritse, koska se oli ainoa mahdollinen pakotie.
Enoni antoi nelisoutuisten lähteä matkaan ja kiiruhti pelastamaan ei ainoastaan kirjeen lähettäjää, vaan lukemattomia ihmisiä, joita rannikon luonnonihanuus oli houkutellut sinne asumaan. Hän riensi sinne, mistä muut pakenivat, ja purjehti suoraan kohti vaaraa, niin vapaana pelosta, että saneli muistiin merkittäväksi kaikki havaitsemansa onnettoman ilmiön vaihdokset.
Jo satoi tuhkaa laivoille, sitä lämpimämpää ja tiheämpää, mitä lähemmäksi tultiin, pian myös hohkakiveä sekä mustia, palaneita, tulen halkaisemia kiviä. Vuorelta syöksyvät kivilohkareet estivät maihin nousun. Hetken epäröityään hän virkkoi perämiehelleen: »Rohkea rokan syöpi» ja kehoitti ohjaamaan vähän syrjemmäksi, likellä olevaa Stabiæn (stă´biē) kaupunkia kohden, jossa muuan hänen ystävänsä asui. Sielläkin oli vaara jo silmien edessä, ja enoni ystävä oli valmis lähtemään pakoon. Maihin noustuaan eno syleili ja lohdutti ystäväänsä, jonka jälkeen hän aterioitsi ja paneutui tyynenä levolle.
Sillä välin kohosi Vesuviukselta monesta kohdin valtavia liekkejä ja korkeita tulipatsaita, jotka yön pimeydessä näyttivät vielä kirkkaammilta. Pian alkoi sen talon pihalle, jossa enoni nukkui, kerääntyä niin paljon tuhkaa ja hohkakiveä, että kotvan kuluttua olisi makuuhuoneesta ollut mahdoton päästä ulos. Hänet herätettiin, ja hän yhtyi toisten seuraan, jotka olivat valvoneet koko yön.
Kuva 128. Leipuri Paquius Proculus ja hänen vaimonsa.
Pompejista löydetty maalaus.
Muualla oli jo päivä, mutta täällä oli yö, mustempi ja synkempi kaikkia öitä. Päätettiin neuvottelun jälkeen lähteä pakosalle, ja pakenijat sitoivat patjoja päälaelleen saadakseen suojaa putoilevia kiviä vastaan. Rannalla kohtasi heitä raivoisa vastatuuli, liekit lähenivät ja rikin haju täytti ilman. Toiset pakenivat kiireisesti, mutta enoni lankesi pitkäkseen ja pyysi ehtimiseen raikasta vettä. Kahden palvelijan tukemana hän nousi, mutta kaatui taas maahan luullakseni paksun savun tukahduttamana. Myöhemmin löydettiin hänen vammaton ruumiinsa puettuna samoihin vaatteisiin, jotka hänellä oli ollut yllään. Se muistutti enemmän nukkuvaa kuin kuollutta.