□ Keisari Neron vainosta kertoo Tacitus, joka itse halveksi kristittyjä, seuraavasti: »Ei millään keinolla saatu vaikenemaan huhua, jonka mukaan tulipalo oli keisarin käskystä aikaansaatu. Senpä vuoksi Nero, tukahduttaakseen kulkupuheet, itse keksi syyllisiä ja rankaisi heitä mahdollisimman julmalla tavalla. Ne olivat niitä riettaudesta vihattuja, joita rahvas sanoo kristityiksi. Tämä nimitys johtuu eräästä Kristuksesta, joka kärsi kuolemanrangaistuksen Pontius Pilātuksen toimesta. Ensinnä kiinnipannut ja sitten tavaton paljous heidän ilmiantamiaan havaittiin tutkittaessa ei juuri murhapolttoon syypäiksi, mutta sitä enemmän koko ihmissuvun vihaajiksi. Ja kuolemaantuomittuja päälle päätteeksi kidutettiin keisarin huvitukseksi; niinpä heitettiin heitä, puettuina petojen nahkoihin, koirien raadeltaviksi tai naulittiin ristinpuihin tai sytytettiin, kun päivä oli mennyt mailleen, palamaan yövalaisuksi. Tälle näytelmälle Nero avasi puutarhansa, ja siellä vietettiin sirkusjuhlaa, Nero kilpa-ajajan puvussa itse ajaen tai seisoen pienissä vaunuissa.»
Keisari Trajanuksen vainosta antaa selvän kuvan hänen kirjeenvaihtonsa aiemmin mainitun kirjailijan maaherra Plī´nius nuoremman kanssa. Kun Rooman laissa ei vielä ollut minkäänlaisia kristittyjen kohtelemista koskevia säännöksiä, Plinius oli ymmällä, mitä hänen tuli tehdä pakottaakseen kristittyjä uhraamaan keisarien kuvapatsaille. Hän päätti sen tähden pyytää keisarilta tarkempia toimintaohjeita. Kirjeessään hän muun muassa sanoi: »Toistaiseksi olen menetellyt seuraavalla tavalla niitä henkilöitä kohtaan, joita on ilmiannettu kristittyinä. Olen kysynyt heiltä, ovatko he kristittyjä. Jos he tämän ovat myöntäneet, olen kysynyt heiltä saman asian toisen ja kolmannen kerran, uhaten heitä kuolemanrangaistuksella. Jos he ovat pysyneet tunnustuksessaan, olen lähettänyt heidät kuolemaan. Ne, jotka kielsivät olevansa tai olleensa kristittyjä, katsoin velvollisuudekseni vapauttaa, jos he rukoilivat jumalia saneluni mukaan ja uhrasivat suitsutusta ja viiniä sinun kuvallesi, jonka tätä tarkoitusta varten olin asettanut jumalankuvien joukkoon, sekä sen lisäksi kirosivat Kristuksen; näihin tekoihin eivät näet taipune ne, jotka todellisesti ovat kristittyjä. He vakuuttivat, että koko heidän hairahduksensa oli siinä, että he määrättynä päivänä[[1]] olivat kokoontuneet ennen auringonnousua laulamaan laulun Kristukselle ikään kuin jumalalle ja vannomaan valan, jossa eivät suinkaan sitoutuneet tekemään mitään rikosta, vaan olemaan varastamatta ja ryöstämättä, aviorikosta tekemättä ja sanaansa rikkomatta[[2]]. Sen jälkeen he olivat eronneet kokoontuakseen uudelleen yhteiselle aterialle. Olen kiduttanut paria heidän orjattaristaan päästäkseni totuuden perille. Mutte en ole huomannut muuta kuin nurjaa, suunnatonta taikauskoa. Sen tähden olen lopettanut tutkimukset ja kiiruhdan pyytämään sinulta neuvoa.» Hyväksyen maaherran menettelyn Trajanus antoi seuraavan ohjeen: »Kristittyjä ei ole ryhdyttävä hakemaan, mutta jos heidät ilmiannetaan ja todistetaan syyllisiksi, on heitä rangaistava, kuitenkin niin, että se, joka kieltää olevansa kristitty ja teossa sen osoittaa palvomalla jumaliamme, saakoon palkaksi katumuksestaan rikoksensa anteeksi.»
[1]. Sunnuntaina.
[2]. Mooseksen kymmenen käskyä.
Marcus Aureliuksen ajoilta on seuraava tapaus, jonka eräs Gallian seurakunta kertoo kirjeessä Aasian seurakunnille. »Kun muut kristityt olivat kärsineet amfiteatterissa marttyyrikuoleman, vietiin viimeisenä Blandī´na-niminen nuori nainen sekä 15-vuotias kristitty poika areenalle. Heidät laahattiin pakanallisen alttarin ääreen uhraamaan jumalille, mutta he kieltäytyivät sitä tekemästä. Katselijat puhkesivat raivokkaisiin huutoihin. Blandina kehoitti poikaa näyttämään pakanoille, mitä usko Jeesukseen Kristukseen saa aikaan. Poika kärsi lujana ja kuoli kidutuksiin. Viimeiseksi kulki Blandina, ikään kuin onnellinen äiti, joka on nähnyt lastensa voittavan, verisen areenan yli. Hän näytti ikävöivän yhtymistä omaisiinsa. Hänet ruoskittiin, heitettiin villien eläinten eteen, piinattiin hehkuvassa rautatuolissa. Vihdoin hänet käärittiin verkkoon ja heitettiin raivoavan härän eteen, joka viskasi hänet ilmaan kerran toisensa jälkeen. Mutta Blandina ei tuntenut kärsimyksiä, sillä hän luotti uskoonsa ja kääntyi palavissa rukouksissa Kristuksen puoleen. Vihdoin hän heitti henkensä.»
● Kristinusko pääsee voitolle. Ei kestänyt kauan viimeisen vainon jälkeen, ennen kuin kristinuskon asema Rooman valtakunnassa vakaantui. Keisari Constantinus Suuri oli valtioviisas hallitsija, joka ymmärsi, ettei kristinusko enää ollut tukahdutettavissa, ja sen tähden hänen mielestänsä oli edullisempaa voittaa kristitty kirkko puolelleen. Hän antoi kristityille kohta hallitsijaksi tultuaan uskonvapauden. Myöhemmin hän lakkaamatta työskenteli kristinuskon levittämiseksi valtakunnassa; hän rakensi kirkkoja, antoi papeille verovapauden, määräsi auringonpäivän (sunnuntain) pyhäpäiväksi ja otti ristinmerkin sotalippuihinsa. Constantinus itse pysyi kuitenkin pakanana; vasta kuolinvuoteellaan hän kastatti itsensä.
□ Keisari Constantinuksen hallitessa kristinusko vakaantui Rooman valtakunnassa. Hänen pyrkiessään hallitukseen oli useita vallantavoittelijoita. Kun hän lähti taistelemaan erästä kilpailijaansa vastaan, kerrotaan hänen nähneen omituisen näyn. Päiväsydännä näkyi keskellä taivasta kirkkaasti loistava risti, jonka ympärillä oli kirjoitus: »Tällä merkillä olet voittava!» Siitä hetkestä Constantinus otti ristinmerkin lippuihinsa. Lipputangon nenässä oli kultainen, jalokivillä varustettu seppele, jonka sisässä nähtiin Kristus-nimen kaksi kreikkalaista alkukirjainta (XP) yhteenkirjoitettuina
. Tätä merkkiä sanotaan Kristuksen monogrammiksi. Itse lipun muodosti purppurainen kangas, jossa oli keisarin kuva. Tämä lippu taistelumerkkinään Constantinus voitti kaikki vastustajansa.