● Kaarlen valloitukset. Kaarle kävi hallitusaikanaan monta sotaa, joista toiset olivat hyvin pitkällisiä. Ensiksi hän kukisti Italian langobardit turvatakseen paavin heidän hyökkäyksiltään. Jo Pipin Lyhyt oli käynyt sotaa langobardeja vastaan ja silloin muodostanut Rooman ja Ravennan ympäristöistä Kirkkovaltion, jota paavi hallitsi. Siten paavin maallinen valta sai alkunsa. Kun langobardit uudelleen hätyyttelivät Kirkkovaltion alueita, niin Kaarle, noudattaen paavin kutsua, saapui Italiaan, kukisti langobardien vallan, vahvisti paavin oikeudet Kirkkovaltioon ja kruunautti itsensä Italian kuninkaaksi (774).

Vuotta ennen Italian retkeänsä Kaarle aloitti sodan pakanallisia saksilaisia vastaan, jotka asuivat Reinin ja Elben välillä. Yli 30 vuoden tuo sitkeä kansa kävi vimmattua taistelua uskonsa ja vapautensa puolesta. Järjestelmällisellä sotataidolla ja ankarilla tuomioilla Kaarlen viimein onnistui lamauttaa sen vastarinta (804). Pyhät uhrilehdot hävitettiin, linnoitukset hajotettiin, ja niiden tilalle rakennettiin temppeleitä ja luostareja.

Käyttäen hyväkseen maurilaisten keskinäisiä riitoja Kaarle marssi Espanjaan ja valloitti maan melkein Ebroon saakka. Vielä Kaarle voitti Elben ja Oderin välillä asuvat slaavit sekä pakotti tanskalaiset pysymään Eider-joen takana. Hän kukisti myös turkkilaisheimoiset avaarit, joten valtakunta levisi Unkarin tasangolle asti. Valloitusten jälkeen Kaarle Suuren valtakunta ulottui Atlantin merestä Oder-jokeen, Tiszaan ja Adrianmereen sekä Eider-joesta Napolin seuduille ja Ebroon.

Näiden sotien aikana Kaarle oli tullut Rooman keisariksi. Hän oli v. 800 saapunut Roomaan turvaamaan paavia vastustajain hyökkäyksiä vastaan. Kun Kaarle sitten joulupäivänä meni Pietarin kirkkoon harjoittamaan hartautta, paavi laski hänen päähänsä kultaisen keisarinkruunun läsnäolevien roomalaisten toivottaessa »pitkää ikää ja voittoa Kaarlelle, hurskaimmalle Augustukselle, Jumalan kruunaamalle, suurelle rauhaa rakastavalle keisarille».

Kuva 160. Sotilas Kaarle Suuren ajalta.

□ »Rautainen Kaarle.» Puolisen vuosisataa Kaarlen kuoleman jälkeen muuan munkki kirjoitti suusanallisen muistitiedon pohjalla seuraavan kuvauksen Kaarlen langobardiretkestä:

»Langobardien kuningas Dēsíde´rius päätti linnoitetussa Pavian kaupungissa ryhtyä vastustamaan voittamattoman Kaarlen etenemistä. Oli sattunut muutama vuosi aikaisemmin, että eräs ylhäinen frankkilaisruhtinas Otker oli herättänyt vastaansa Kaarlen vihan ja sen takia paennut Desideriuksen turviin. Kuullessaan kauhistuttavan Kaarlen saapumisesta he nousivat korkeaan torniin, josta saattoi jo kaukaa nähdä lähestyvän vihollisen tulon. Kun kuormasto tuli näkyviin, Desiderius kysyi Otkerilta: ’Onko Kaarle tuossa joukossa?’ Otker vastasi: ’Ei vielä´. Mutta kun Desiderius näki eri kansoista kokoonpannut etujoukot, silloin hän virkkoi asiasta varmana Otkerille: ’Varmaan voittoisa Kaarle ratsastaa tuon joukon keskessä´. Tämä vastasi: ’Ei vieläkään´. Silloin langobardikuninkaan valtasi pelko, ja hän lausui: ’Mitä teemmekään, jos hän tuo mukanaan vielä suurempia joukkoja?’ Otker virkkoi: ’Kohta olet näkevä hänen tulonsa. Miten meidän on käyvä, sitä en tiedä.’ Samassa tuli näkyviin tuo aina valpas henkivartiosto. ’Siinä on Kaarle´, Desiderius hätkähti. Mutta Otker virkkoi: ’Ei vieläkään´. Nyt saapuivat piispat, apotit ja muut hengelliset seurueineen. Nähtyään nämä ruhtinas sammalsi kuolonkalpeana: ’Menkäämme alas ja kätkeytykäämme maan alle tämän pelottavan vihollisen näkyvistä!’ Mutta Otker, joka aikoinaan oli oppinut tuntemaan verrattoman Kaarlen voiman ja varustukset, lausui pelon valtaamana: ’Kun näet kedoilla rautaisen viljavainion törröttävän ja Pon ja Ticinon vierittävän tummia, raudanharmaita laineitaan kaupungin muureja vastaan, silloin voit odottaa Kaarlen lähestyvän´. Tuskin hän oli tämän sanonut, kun lännessä ja pohjoisessa alkoi näkyä kuin mustan pilven nousu, joka peloittavaan varjoon kätkee kirkkaimman päivän. Mutta kun Kaarle saapui lähemmäksi, niin aseiden välke hohti piiritetyille kuni päivä, joka heistä tuntui pimeämmältä kuin pimein yö. Silloinpa ilmestyi näkyviin hän itsekin, rautainen Kaarle, rautakypärä päässään, rautaisissa käsivarsivarusteissa, rinta ja leveät olkapäät rautahaarniskan peitossa; vasemmassa kädessä hänellä oli rautainen keihäs, sillä oikea oli aina valmis tarttumaan voittoisaan miekkaan. Reidet ja sääretkin olivat rautasuomusten peitossa. Kilpi oli niinikään pelkkää rautaa. Hänen hevosensakin hohti väriltään ja rohkeudeltaan raudalle. Näin varustettuja olivat kaikki, jotka kulkivat hänen edellään, jotka ratsastivat hänen sivullaan, kaikki, jotka tulivat hänen jäljessään. Rauta täytti tiet ja kedot.

Raudalle osoitti kunnioitustaan kauhun valtaama kansa. Rauta pani lujat muurit vapisemaan, ja nuorten rohkeus lamautui vanhusten raudan nähdessään. Tämän kaiken näki tornissa tähystelevä Otker, katsahti kerran ja lausui Desideriukselle: ’Katso, tuossa on hän, jonka tulosta olet niin innokkaasti tiedustellut.’ Näin sanoen hän lysähti tiedottomana kokoon.»