Säätyluokkien kehitys keskiajalla.
● Läänityslaitoksen synty. Niitä maatiloja, joita germaanit kansainvaellusten aikana ottivat haltuunsa, sanottiin allodiumeiksi. Allodiumit olivat vapaan miehen täyttä omaisuutta. Kansainvaellusten jälkeisinä rauhattomina aikoina olivat varsinkin pienten allodiumien omistajat tukalassa tilassa, sillä he eivät voineet pitää puoliaan mahtavia ja väkivaltaisia naapureitaan vastaan. Useat pientilalliset antoivat sen tähden maansa jollekin naapurilleen päästäkseen hänen suojelukseensa. Varhaisempina aikoina heistä tavallisesti tuli suojelijansa maaorjia. Mutta myöhemmin, kun suurtilalliset keskinäisissä sodissaan rupesivat arabialaisten esikuvan mukaan käyttämään ratsuväkeä, he eivät tehneetkään suojaa etsiviä naapureitaan aina maaorjiksi, vaan antoivat heille usein joko entisen tilansa tai muita alueita lääniksi eli beneficiumiksi, jolloin läänin saaja sitoutui tekemään antajalle ratsupalvelusta. Maa-alue oli lääninantajan eli senjöörin (lat. sĕ´nior = »vanhempi») omistama, mutta lääninsaajalla eli vasallilla (sanasta vassus = »orja») oli siihen käyttöoikeus. Varsinaisen viljelystyön suorittivat maaorjatalonpojat, sillä vasalli oli aatelisherra, jonka toimena oli vain sotiminen.
Ennen pitkää rupesivat hallitsijatkin, jotka tarvitsivat sotiinsa ratsuväkeä, jakamaan läänejä. Vähitellen katosivat toisissa maissa kaikki allodiumit. Silloin syntyi käsitys, että kuningas omisti kaiken maan, joka oli jaettu monilukuisina lääneinä vasalleille.
Karolinkilaisvaltakunnan hajotessa läänit, jotka aikaisemmin oli annettu määrävuosiksi, muuttuivat perinnöllisiksi. Tällöin niistä ruvettiin käyttämään nimeä feodum, jonka takia läänityslaitosta sanotaan myös feodaalilaitokseksi.
Niitä vasalleja, jotka saivat lääninsä suoraan kuninkailta, sanottiin kruununvasalleiksi eli suurvasalleiksi. He olivat herttuoita, kreivejä, piispoja ja apotteja. Nämä taas antoivat alueistaan pienempiä läänejä toisille henkilöille, alavasalleilleen. Alavasallitkin jakoivat usein vielä maansa lääneihin, joten heilläkin oli vasalleja. Sama henkilö oli siis usein yhtaikaa lääninherra ja vasalli. Saattoipa käydä niinkin, että lääninherra omassa vasallikunnassaan vastaanotti jonkin alueen, jolloin hän oli vasallinsa vasalli. Olipa itse Ranskan kuningas muun muassa erään apotin vasalli, koska hänellä oli lääninä luostarille kuuluva tila. Myös saattoi sama henkilö olla kahden tai useamman lääninherran vasalli.
Kuva 164. Kuningas vastaanottaa vasallilupauksen.
□ Lääninherra ja vasalli. Kun lääninherra antoi läänin tulevalle vasallilleen, se tapahtui määrätyin menoin. Niitä oli kolme. Ensin lääninsaaja astui lääninantajan eteen, polvistui hänen jalkainsa juureen, laski molemmat kätensä hänen toiseen käteensä ja lupasi tulla hänen miehekseen. Sitä seurasi vala, jossa hän vannoi uskollisuutta ja kuuliaisuutta tulevalle herralleen. Sitten tapahtui investituura (»pukeminen», asuun pano), kun lääninherra antoi läänin vasallin haltuun, ojentaen hänelle tämän merkiksi hansikkaan, puunoksan, turpeen tai suuremmista lääneistä lipun.
Vasallin tärkein velvollisuus oli sotapalvelus ratsain. Sitä oli tehtävä vuosittain määräpäivät, tavallisesti 40 päivää vuodessa. Lisäksi tuli hovipalvelus: vasallin tuli kutsuttaessa saapua lääninherran hoviin, auttaa lääninherraa neuvoillansa sekä ottaa osaa lääninherran lääninoikeuden istuntoihin ja alistaa asiansa sen tuomittaviksi. Kuninkaan hovipäivistä kehittyivät myöhemmin säätykokoukset eli valtiopäivät. Varsinaisesti verovelvollinen vasalli ei ollut, mutta kumminkin hänen tuli maksaa lunnaita lääninherransa vapauttamiseksi, jos tämä oli joutunut vankeuteen, sekä suorittaa apurahoja, kun lääninherran vanhin tytär meni naimisiin tai hänen vanhin poikansa lyötiin ritariksi. — Toiselta puolen tuli vasallin tarvittaessa saada lääninherralta apua ja turvaa, eikä lääniä saanut häneltä riistää, niin kauan kuin hän pysyi uskollisena.