□ Valtio hajanainen. Läänityslaitoksen voimaan tultua valtio meni hajalleen. Kuninkaan herruus oli nimellinen. Hän oli kyllä ylin lääninherra, mutta todellinen hallitus- ja tuomiovalta oli kullakin lääninsaajalla omalla alueellaan. Nämä lääninherrat, joita esim. Ranskassa oli 10–20,000, olivat järkiään pikku kuninkaita. Tietenkään kaikki eivät olleet yhtä mahtavia. Herttua tai kreivi, jonka hallittavana oli muutamien satojen neliökilometrien laajuiset alueet sekä lukuisa joukko alavasalleja, jotka kuuluivat hänen ratsumiesjoukkoonsa, oli tietenkin mahtavampi kuin pieni paroni tai senjööri, jolla ei ollut valtansa alla kuin jokin määrä maaorjatalonpoikia. Mutta niin pitkälle kuin kunkin voimat riittivät, hän oli herra maallaan. Kilpailu oli suuri näiden mahtavain herrain kesken. Naapurit joutuivat vähän väliä sotiin, ja sangen tavallista oli sekin, että lääninherran ja vasallin välinen uskollisuudenside katkesi, jolloin tartuttiin aseisiin, koska mikään korkeampi mahti ei ollut sitä estämässä.
● Talonpojat. Mahtavat herrat muodostivat erityisen säätyluokan, ratsumiesluokan, »vapaiden» säädyn. He asuivat varustetuissa linnoissa, liittivät ristimänimensä jälkeen lääninsä nimen ja sen eteen sanan de [də], englanniksi of ja saksaksi von, joka vastaa meidän kielen -sta päätettä. Mutta alustalaiset, ollen ulkopuolella tätä »vapaiden» luokkaa, viljelivät maaorjatalonpoikina heidän maataan, suorittivat heille veroja ja tekivät päivätöitä päätilalle eli kartanoon. Verojen runsauden ja päivätöiden luvun herra sai määrätä oman mielensä mukaan. Maaorja ei omistanut irtainta omaisuuttaankaan, vaan senkin herra saattoi milloin hyvänsä häneltä ottaa. Naittamisoikeuskin oli herralla. Kuitenkin maaorjuutta on katsottava edistykseksi ennen vallinneen orjuuden rinnalla.
□ Alustalaisen piti jauhattaa viljansa herransa myllyssä, paistaa leipänsä hänen uunissaan, pusertaa viinirypäleensä hänen pusertimessaan — kaikki tietenkin veroa vastaan. Vaadittaessa hänen tuli antaa yösija herralle ja hänen seuralaisilleen. Herralla yksin oli oikeus metsästää kaikkina vuodenaikoina, ja usein hänen ja hänen seuralaistensa hevoset tallasivat talonpoikain kukoistavat viljapellot, mutta siitä hän ei joutunut vastuuseen. Kaikkia näitä talonpoikien velvollisuuksia sanotaan feodaalirasituksiksi.
Seurauksena oli, että talonpojat elivät huonoissa oloissa. Maa tuli huonosti viljellyksi, ja sodat, joita herrat alituiseen kävivät, tuottivat paljon vauriota. Kadot olivat niinikään tavallisia, ja kun liikeyhteys teiden kehnouden ja kulkuneuvojen puutteellisuuden takia oli huono, ei tarpeen tullessa voitu saada viljaa varakkaammilta seuduilta. Kaupankäyntiäkin häiritsi yleinen turvattomuus sekä lisäksi rosvot, jotka vaanivat teiden varsilla. Linnanisännätkään eivät pitäneet rosvoilemista häpeällisenä. Nälkävuosia sattui usein, ja silloin kuoli kaikissa Euroopan maissa tuhansittain ihmisiä.
Joskus talonpojat, vimmastuneina herrojensa mielivallasta, hyökkäsivät heidän kimppuunsa, raatelivat ja surmasivat heitä. Näin kävi, kun ei ollut esivaltaa, joka olisi suojellut kansalaisia vääryydeltä, eikä myöskään mitään voimaa, joka olisi ehkäissyt heidän hurjia tekojaan. Valtio- ja yhteiskuntasiteet olivat ratkenneet ja yksilöt jätetyt oman onnensa nojaan. Sellaisissa oloissa yhteiskunnan vähäväkiset kärsivät enimmän.
VIIKINKIRETKET.
● Skandinavian muinaisuus. Samaan aikaan kuin Länsi-Euroopan maat karolinkilaisvaltakunnan hajotessa ja läänityslaitoksen voimaan päästessä olivat heikkouden tilassa, saapui sinne Skandinaviasta, johon historiassa Ruotsin ja Norjan lisäksi Tanskakin luetaan, sodan-ja saaliinhaluisia miehiä polttamaan ja ryöstämään.
Skandinavian germaanit olivat tähän aikaan vielä pakanoita.
Yhteiskuntalaitoksessa sitä vastoin tapahtui muutos, kun pikku kuninkaat kukistettiin ja heimot yhdistettiin saman kuninkaan hallittaviksi. Niin syntyi Skandinaviaan kolme kuningaskuntaa: Ruotsi, Norja ja Tanska, johon myös nykyinen Etelä-Ruotsi kuului.
