● Alfred Suuri (871–901). Englannissa viikingit saivat suuremman vallan kuin muissa länsimaissa, kunnes kuningas Alfred vapautti maan joksikin aikaa tanskalaisherruudesta.
Muutamia vuosia sen jälkeen kun Alfred 22-vuotiaana oli noussut valtaistuimelle, tanskalaiset viikingit saapuivat entistä lukuisampina hätyyttämään anglosakseja. Anglosaksit pitivät vastarintaa turhana, ja vuosia kesti, ennen kuin Alfred sai joukkonsa järjestetyiksi viikinkien kukistamiseksi.
□ Epätoivo sydämessä nuori Alfred pakeni Lounais-Englantiin, jossa hän yksinäisenä ja valepukuun pukeutuneena harhaili kaukaisessa metsäseudussa. Hänen kansansa piti häntä jo kuolleena. Samaan aikaan tanskalaiset hävittivät maata, ja kaikkialla vallitsi laittomuus ja epäjärjestys. Masentuneet anglosaksit eivät tienneet, miten pääsisivät vapaiksi villeistä vieraistaan. Silloin Alfred näyttäytyi urhoollisimmille heistä, ja hänet otettiin ilomielin vastaan. Salaa lähetettiin sanoma kaikille, jotka vielä tahtoivat taistella vapauden puolesta, että he kokoontuisivat aseistettuina määrättyyn paikkaan.
Sillä välin, niin tarina kertoo, Alfred kuningas asuskeli paimenmökissä, yhä pukeutuneena valepukuun, ettei ennen aikojaan tulisi ilmi. Siinä hän taas kerran istui lieden ääressä jousia ja nuolia vuoleskellen. Paimenen vaimo, joka paraikaa leipoi, pyysi häntä pitämään silmällä leipiä, jotka olivat uunissa paistumassa; hänen itsensä piti mennä hetkiseksi muihin toimiin. Mutta kuningas ajatteli enemmän kansansa pelastamista kuin leipien paistumista, ja vaimon palatessa leivät olivat palaneet. »Sinä laiskuri», vaimo suuttuneena huudahti lyöden häntä leipävartaalla, »leipäämme kyllä osaat syödä, mutta sitä paistamaan sinussa ei ole miestä». Samassa kuninkaan lähettiläät astuivat sisään tuoden sen sanoman, että anglosaksilaiset soturit jo olivat kokoontuneet ja odottivat vain kuningasta. Siten talonpoikaisvaimo sai tietää, ketä hän niin kovakouraisesti oli kohdellut. Vaimo säikähti, mutta kuningas kiitti hymysuin isäntäväkeänsä ja lähti sotajoukkoonsa, joka taisteluintoisena odotti häntä määräpaikassa.
● Suuressa taistelussa Alfred viimein voitti viikingit. Heidän päällikkönsä suostui kastettavaksi kristinuskoon, mutta Englannin koillinen osa jäi heidän haltuunsa.
Tämän jälkeen Alfred ryhtyi innokkaasti järjestämään maansa hallitusta. Sitä tehdessään hän säilytti entiset kansan vapautta turvaavat laitokset, sillä hänen periaatteensa oli, että »anglosaksien tulee olla vapaat, niin kuin heidän ajatuksensakin». Valtio oli jaettuna kreivikuntiin, joita johtivat kreivit ja heidän apunaan šeriffit. Jokaisessa kreivikunnassa oli tuomioistuin, jonka paikkakunnan huomattavimmat maanomistajat muodostivat. Niistä on saanut alkunsa Englannin valamiesoikeus (jury-oikeus).
Henkisestä sivistyksestä Alfred piti hyvää huolta. Häntä on siinä suhteessa verrattu Kaarle Suureen. Hän oli itse oppinut ja käänsi mm. latinankielisiä kirjoja anglosaksin kieleen. Luostareita rakennettiin sekä miehille että naisille; niihin perustettiin kouluja, ja Alfredin tarkoituksena, tosin saavuttamattomana, oli, että »koko kansan vapaa nuoriso, jolla siihen oli varoja, oli velvoitettava jotakin oppimaan sinä ikäkautena, jona sillä ei vielä ollut muuta tekemistä».
● Myöhempi tanskalaisvalta Englannissa (1013–1042). Enemmän kuin sata vuotta Alfredin kuoleman jälkeen anglosaksien vapaus säilyi. Mutta 11:nnen vuosisadan alussa tanskalaiset valloittivat heidän maansa jälleen. Kolmatta vuosikymmentä hallitsi Englantia Tanskan kuningas Knuut Suuri, joka samalla oli myös Norjan kuningas. Hän oli alussa julma ja ankara, mutta saatuaan valtansa vahvistetuksi hän osoittautui lempeäksi, sääti suopeita lakeja tai uudisti Alfred Suuren säätämiä eikä sallinut tanskalaisten sortaa anglosakseja. V. 1042 tanskalaisvalta päättyi, ja anglosaksit valitsivat kotimaisen kuninkaan.
● Ansgarius, Skandinavian apostoli. Viikinkien julmat hävitys-retket herättivät Keski-Euroopan kansat ajattelemaan skandinavialaisten käännyttämistä kristinuskoon. Ludvig Hurskaan hallitessa benediktiinimunkki Ansgarius ryhtyi saarnaamaan kristinuskoa näissä pohjoisissa maissa.
□ Ansgarius oli kotoisin Pohjois-Ranskasta. Hän jäi aikaisin orvoksi ja joutui erääseen luostarikouluun kasvatettavaksi. Aluksi vallattomat leikit kiinnittivät enemmän hänen mieltänsä kuin koulutehtävät. Mutta eräänä yönä, niin pyhä taru kertoo, hän näki unessa joukon kauniita, valkeihin pukeutuneita naisia vaeltavan viheriällä niityllä. Muuan heistä oli muita ihanampi, ja hänellä oli kruunu päässä. Poika arvasi, että se oli Neitsyt Maria. Muiden joukosta hän tunsi äitinsä. Riemuissaan hän aikoi juosta äitinsä syliin. Mutta hän ei voinut liikahtaakaan paikaltaan: hän oli kiinni loassa, ja kuta enemmän hän ponnisteli irti päästäkseen, sitä syvemmälle hän vaipui. Silloin hän purskahti katkeraan itkuun. Mutta pyhä neitsyt kysyi häneltä: »Tahtoisitko mielelläsi tulla äitisi luo?» »Tahtoisin», poika nyyhkytti. »Silloin sinun on luovuttava», Maria virkkoi, »lapsellisesta vallattomuudestasi, sillä ei kukaan, joka sellaista rakastaa, pääse meidän seuraamme». Siitä hetkestä lähtien Ansgariuksesta tuli vakava lapsi. Hän lopetti sekä kujeet että leikitkin, luki ahkerasti ja rukoili usein. Kumppanit ihmettelivät sitä muutosta, joka hänessä oli tapahtunut.