Jo 13-vuotiaana Ansgarius tuli munkiksi. Hän pukeutui munkkikaapuun, ajeli päälakensa paljaaksi ja lupasi uhrata elämänsä kokonaan Jumalalle. Tänä aikana muuan tapaus järkytti pahoin hänen mieltänsä. Hän sai kuulla, että keisari Kaarle Suuri, eräs maailman mahtavimpia valtiaita, oli kuollut. Ansgarius oli kerran poikasena nähnyt tuon mainion hallitsijan kaikessa loistossaan, ja hän tiesi, kuinka laajalle hänen valtansa ulottui. Hänestä näytti kuin ei keisarin vallalla ja voimalla ääriä olisikaan. Ja nyt tuo mahtava valtias oli poissa. Väkevämmin kuin ennen hän tunsi kaiken maallisen mahdin ja komeuden katoavaisuuden. Hän ajatteli omaa kuolemaansa, ja pelko valtasi hänen mielensä.
Vanhemmaksi tultuaan Ansgarius alkoi kiihkeästi toivoa kerran saavansa kuolla marttyyrikuoleman kristinuskon puolesta. Se toivo tosin ei toteutunut, mutta rohkea pakanain apostoli hänestä kumminkin tuli.
Eräänä päivänä keisari Ludvig Hurskas kutsutti Ansgariuksen luoksensa. Keisari tahtoi levittää kristinuskoa pohjoisten pakanain keskuuteen ja vapauttaa maansa rannikot heidän hävityksiltään. Hän kysyi Ansgariukselta, tahtoiko tämä lähteä kauas pohjoiseen saarnaamaan Jeesuksen evankeliumia pakanallisille tanskalaisille. Sellainen matka oli monen mielestä sama kuin varma kuolema, mutta Ansgariuksen mielen valtasi syvä ilo.
● Ansgarius lähti ensin Tanskaan ja sieltä Ruotsiin. Svealaisten kuningas otti hänet ystävällisesti vastaan, sallien hänen esteettömästi saarnata uutta oppia, joka oikeus hänelle Tanskassakin oli suotu. Palavalla innolla sekä suurella taidolla Ansgarius osasi taivuttaa pakanallisia tanskalaisia ja ruotsalaisia luopumaan Odinin ja Thorin palveluksesta. Mutta pakanuutta hän ei kuitenkaan saanut tyyten hävitetyksi, siksi syvällä sen juuret olivat näidenkin kansain mielessä. Ansgarius kuoli v. 865. Vasta kolmisen sataa vuotta sen jälkeen, 12:nnen vuosisadan keskivaiheilla, voi sanoa Ruotsin lopullisesti muuttuneen kristityksi maaksi. Tanskaan ja Norjaan uusi usko juurtui jonkin verran aikaisemmin (n. v. 1000).
III. Keisarit ja paavit.
OTTO SUURI.
● Kuningas ja herttuat. Karolinkisen suvun sammuessa Saksassa (v. 911) tämä valtakunta oli jakautuneena moneen lääniin, joissa herttuat ja kreivit sangen itsenäisinä hallitsivat. Saksan huomattavimmat herttuakunnat olivat seuraavat: Saksin herttuakunta Reinin ja Elben välillä, jossa jäykkä saksilainen heimo asui; Schwabenin herttuakunta, joka käsitti nykyisen Württembergin ja Badenin; Frankenin herttuakunta Mainin ympärillä, jossa Reinin itäpuolelle jääneet frankit asuivat, sekä Baijerin herttuakunta, baijerilaisen heimon asuma-ala. Lotharin valtakunnan hajaannuttua kuului Saksaan myös Ylä- ja Ala-Lothringenin herttuakunnat. Eri herttuakuntain asujaimet olivat säilyttäneet omat lakinsa ja tapansa, ja he puhuivat kukin omaa kielimurrettansa. Tämä heimojen eroavaisuus höllensi yhteydentunnetta ja oli osaltansa itsenäistyttämässä herttuain asemaa. — Monet mahtavat kirkkoruhtinaat, piispat ja apotit, olivat arvossa, vallassa ja oikeuksissa kohonneet maallisten ruhtinaitten rinnalle heidän vertaisikseen. Mahtavimmat olivat Mainzin, Trierin ja Kölnin arkkipiispat.
Saksan läänit.
Kuninkuus ei karolinkilaissuvun sammuttua ollut enää perinnöllinen, niin että kruunu ja hallitsijanvalta ilman muuta olisi mennyt perintönä isältä pojalle, vaan kuningas valittiin, joskin tavallisesti samasta suvusta. Vaalin toimittivat arvokkaimmat ruhtinaat, jotka sitä varten kokoontuivat Frankfurt am Mainin kaupunkiin. Kuningas oli tosin valtakunnan päämies, mutta hänen valtansa oli useinkin varsin vähäinen.