Sillä välin Innocentius lähetti joukon kerjäläismunkkeja Saksaan ja Italiaan saarnaamaan kapinaa keisaria vastaan. Samaan aikaan hänen legaattinsa houkuttelivat kullalla ja hopealla kaupunkeja ja ruhtinaita luopumaan keisarista. Kaikkialla guelfit ja ghibelliinit taistelivat toisiaan vastaan. Fredrik ei taistellut yksin miekalla, vaan myös, mikä tähän aikaan oli harvinaista, kirjoituksilla. Hän lähetti kirjeitä Euroopan kuninkaille kehoittaen heitä tekemään liiton »rikasta kirkkoa vastaan, joka kurottaa kättänsä anastaakseen kaikkien hallitsijain kruunut». »Kuka on antanut papeille oikeuden», hän kysyy, »yllyttää kristittyjä aseisiin kristittyjä vastaan, pukeutua haarniskaan messupuvun sijasta ja kantaa miekkaa paimensauvan sijasta? Lähtivätkö Kristuksen opetuslapset sotaan päällikköinä ja lipun-kantajina? Mutta papit eivät enää olekaan paimenia, vaan raatelevia susia, jotka runtelevat Kristuksen kansaa.»
● Kun Fredrikin lempipoika oli joutunut taistelussa vangiksi ja voittajat kieltäytyivät päästämästä häntä vapaaksi suurista lunnaistakaan, niin Fredrik murtui ja kuoli kesken taistelua. Sen jälkeen sota jatkui, kunnes viimeinen Hohenstaufi mestattiin Napolin torilla jouduttuaan ranskalaisen Anjoun [ãžū´] herttuan Kaarlen vangiksi, jonka paavi oli kutsunut Molempain Sisiliain hallitsijaksi.
● Saksan ja Italian tila. Nuo monta vuosisataa kestäneet taistelut keisarien ja paavien välillä olivat painaneet syvät jäljet sekä Saksan että Italian valtiollisiin ja taloudellisiin oloihin. Saksa oli saanut henkisesti edistyneemmästä Italiasta sivistysvaikutuksia, mutta se pysyi valtiollisesti hajanaisena, kun hallitsijain huomio ja tarmo oli kiintyneenä Italiaan. Italia pysyi niin ikään hajanaisena guelfien ja ghibelliinien taistellessa keskenään. Taloudellisesti näistä sodista kärsi varsinkin Italia, jota raa´at saksalaiset soturit alinomaa hävittivät.
IV. Ristiretket (1096–1270).
ENSIMMÄINEN RISTIRETKI (1096–1099).
● »Pyhä maa. Keskiajan kristittyjen uskonnonharjoituksessa oli ulkonaisilla seikoilla tärkeä merkitys. Ei ainoastaan rakennettu komeita kirkkoja ja pantu toimeen loistavia kirkollisia juhlakulkueita, vaan keräiltiin myös pyhinä pidettyjen vainajien jäännöksiä, pyhäinjäännöksiä, joilla luultiin olevan ihmeitä tekevä voima. Erittäin arvokkaina pidettiin toivioretkiä sellaisille paikoille, joissa pyhät henkilöt olivat eläneet ja vaikuttaneet tai joissa he lepäsivät haudattuina. Sellainen paikka oli esim. Rooma, »pyhän isän» asuinkaupunki. Mutta sen voitti pyhyydessä se maa, jossa Jeesus, maailman vapahtaja, oli vaeltanut, ja se kaupunki, jossa hän oli kärsinyt ja kuollut ja jossa hän oli ollut haudattuna. Palestiina oli »pyhä maa», Jerusalem »pyhä kaupunki». Siellä oli autuaallista vaeltaa ja harjoittaa hartautta. Ja sinne lähti vuosittain tuhansia toivioretkeläisiä eli pyhiinvaeltajia kaikista Euroopan kristityistä maista.
□ Pappi siunasi toivioretkeläiset heidän kotiseudullaan sekä pirskotti heidän päälleen vihkivettä. Valkoinen sauva kädessä, leveälierinen hattu päässä ja pitkä valkoinen kaapu nuoralla vyötettynä he läksivät matkalle, väliin yksinään, väliin suurissa joukoissa, usein paljain jaloin ja paastoten pitkin matkaa. Kristityt ottivat toivioretkeläiset mielellään majaansa ja antoivat köyhille almuja, mitä pidettiin Jumalalle otollisena tekona. Palestiinaan tultuaan he toimittivat rukouksensa noilla pyhillä paikoilla, Jerusalemissa, öljymäellä, Betlehemissä; sen jälkeen he palasivat kotiinsa.
Monet lähtivät näille matkoille enemmän vaellus- ja seikkailunhalusta kuin uskonnollisesta innostuksesta. Usein kirkko myös määräsi toivioretken rangaistukseksi jostakin rikoksesta. Silloin saattoi tapahtua, että rangaistu ei itse lähtenytkään retkelle, vaan palkkasi jonkun toisen henkilön sen puolestansa tekemään. Näin toivioretki muuttui ansiotyöksi.
● Arabialaiset, jotka olivat Palestiinan herroina, osoittivat suurta suvaitsevaisuutta kristittyjä toivioretkeläisiä kohtaan. Heillähän oli kristittyjen matkoista tuntuvia tuloja. Mutta kun seldžukit, muuan islaminuskoon kääntynyt turkkilainen heimo, pääsi 11:nnellä vuosisadalla valtaan Etu-Aasiassa, koitti kristityille toivioretkeläisille tukala aika. Heitä alettiin sortaa ja vainota.