Toivioretkeläisten kertomukset heitä kohdanneista vainoista valoivat uutta uskonintoa Länsi-Euroopan kristittyjen mieleen: he paloivat halusta valloittaa »pyhän maan» vääräuskoisten käsistä.
● »Se on Jumalan tahto.» Niinpä paavi Urbanus II päätti ryhtyä toteuttamaan kauan suunniteltua Palestiinan valloitusta. Clermont´in [klermō´] kirkolliskokouksessa Ranskassa v. 1095 hän esitti asian »Jumalan valitsemalle ja rakastamalle frankkien kansalle». Vastaukseksi hänen innostuttavaan puheeseensa kuului kaikkialta: »Se on Jumalan tahto.»
Papit ja maallikot ilmoittautuivat kilvan ottamaan osaa »pyhään maahan» tehtävään retkeen. He neulottivat päällysvaatteensa oikealle puolelle punaisen ristin merkiksi siitä, että tekeillä olevasta sotaretkestä aiottiin ristiretkeä. Kirkko lupasi suojella ristiretkeläisten omaisuutta, ja kaikkia länsimaitten piispoja kehotettiin saarnaamaan ristiretkeä.
□ Ei kukaan ristiretken saarnaajista voinut vetää vertoja Amiens´in [amjā´] Pietarille. Hän oli itse käynyt »pyhässä maassa» ja nähnyt, mitä kristityt saivat kärsiä. Ratsastaen laihan aasin selässä, avopäin ja paljain jaloin, pukeutuneena kuluneeseen munkkikaapuun ja pitäen ristiinnaulitun kuvaa kädessään hän matkusti läpi Pohjois- ja Keski-Ranskan ja puhui kansalle kirkoissa, toreilla ja maanteillä. Hänen kuihtunut muotonsa, palavat silmänsä, kiivaat liikkeensä ja tuliset saarnansa tekivät syvän vaikutuksen herkkämielisiin kuulijoihin. Ihmiset kunnioittivat Pietaria pyhimyksenä, tungeskelivat hänen ympärillään ja olivat onnellisia saadessaan suudella tai vain koskettaa hänen pukuansa taikka vain nykäistä hänen aasistaan karvoja, joita he tallettivat arvokkaina pyhäinjäännöksinä.
● Matka Jerusalemiin. Ensimmäisen ristiretken osanottajat olivat enimmäkseen Ranskan ylimyksiä ja heidän alustalaisiaan. Heihin yhtyi joukko Etelä-Italian normanneja. Satoihin tuhansiin nousi retkeläisten luku. Pääjohtajana oli Ala-Lothringenin herttua Bouillon´in [būjō´] Gottfried. Kuljettiin maitse Unkarin kautta Konstantinopoliin, jossa kaikkien oli määrä yhtyä. Sieltä jatkettiin matkaa Vähän Aasian halki kohti Jerusalemia. Matkalla ristiretkeläiset valloittivat Nī´kean ja Antiokian kaupungit.
● Jerusalemin valloitus v. 1099. Vaivalloisen matkan jälkeen ristijoukko viimein saapui Jerusalemin edustalle. Mutta joukko oli huvennut n. 20 000:een. Osa oli kuitenkin jätetty valloitettuihin kaupunkeihin suojelusväeksi. »Se on Jumalan tahto!» ja »Jerusalem!» huudahtelivat retkeläiset, kun »pyhä kaupunki» ensi kerran tuli näkyviin. He kurottivat käsiään, laskeutuivat polvilleen ja syleilivät maata. Moni riisui jalkineensa ja kulki avojaloin eteenpäin. Vuonna 1099 Jerusalem valloitettiin väkirynnäköllä.
Kuva 174 Ristiritareita matkalla.
□ Kaupunki oli hyvin varustettu, ja sitä puolusti 40 000 miestä. Ristiretkeläisten täytyi, kun heidän ensimmäiset rynnäkkönsä oli torjuttu, malttaa mielensä ja ryhtyä varsinaiseen piiritykseen. Sillä aikaa kun rakennettiin ankaran suuria piiritystorneja, pidettiin ristijoukossa juhlallinen kulkue, sillä tahdottiin rukoillen ja hartautta harjoittaen puhdistautua synneistä ja huutaa Jumalaa avuksi väkirynnäkköön. Etupäässä kulkivat piispat ja papit juhlapuvussa, mutta paljain jaloin, korkealla kantaen ristejä, pyhäinjäännöksiä ja pyhimystenkuvia. Heitä seurasivat ritarit ja koko sotajoukko, paljain jaloin hekin, mutta täysissä varustuksissa, lippujen liehuessa ja torvien soidessa. Siten kristityt kulkivat saatossa Jerusalemin muurien ympäritse öljymäeltä Siionin portille, ja moni hurskas kristitty toivoi saman ihmeen uusiutuvan, joka muinoin oli tapahtunut Jerikossa. Mutta kaupungin muureilta muhamettilaiset huutelivat pilkkaavia herjasanoja kristityille, luullen heidän olevan epäjumalain palvelijoita, koska he kantoivat kuvia ja pyhäinjäännöksiä.
Kun Jerusalem vihdoin valloitettiin, toimeenpantiin kaupungissa hirveä verilöyly. Eräs mukana ollut ranskalainen kronikoitsija kertoo siitä mm. seuraavaa: »Nähtiin merkillisiä asioita. Muhamettilaisista toiset lyötiin kuoliaiksi, mikä oli heille lievin kohtalo. Toisia kiusattiin ensin pitkän aikaa ja sitten viskattiin liekkeihin. Kaduilla oli kasoittain katkottuja päitä, käsiä ja jalkoja. Ihmiset kulkivat sekä jalan että ratsain ruumisläjien yli. Kaikki tämä oli kuitenkin verraten vähäpätöistä. Täytyy mainita se, mitä tapahtui Salomon temppelissä, jossa muhamettilaisilla oli tapana pitää jumalanpalveluksiaan. Temppelissä ja sen käytävässä kuljettiin ratsulla veressä, joka ulottui ratsastajan polviin ja hevosen suitsiin asti.»