Varsinkin kaupan Hammurapin lait osoittavat olleen kehittyneen. Huomaamme Babylonissa eläneen rikkaita pankkiireja, jotka lainasivat tavaroita tai jaloja metalleja välikauppiaille korkoa vastaan. Välikauppiaat tekivät sitten pitkiä karavaanimatkoja vieraisiin maihin myyden tuomiaan tavaroita ja ostaen toisia sijaan.
Karavaanimatkoillaan kauppiaat veivät ulkomaille hienoja kankaita ja mattoja sekä toivat vieraita tavaroita Intiasta ja Välimeren rannoilta saakka. Tavaroita ei maksettu rahalla, kuten meidän aikoinamme, vaan harjoitettiin vaihtokauppaa, s. o. tavarat vaihdettiin suorastaan toisiin. Vähitellen ruvettiin kuitenkin käyttämään hopeata arvonmittana ja kaupan välineenä; kauppiaalla oli karavaanimatkoillaan mukanaan vaaka, jolla punnittiin se hopeamäärä, joka annettiin maksuksi tavaroista, mutta leimattua rahaa ei vielä käytetty.
Kuva 24. Bel-Marduk.
Niin tärkeä asema oli babylonialaisten kaupalla maailmassa, että muut kansat saivat heiltä niin pituus- kuin painomitat. Babylonialaisten pituusmitat, jotka oli lainattu ruumiinosista (syli, kyynärä, jalka, tuuma jne.), olivat meilläkin käytännössä ennen metrijärjestelmää.
Kuva 25. Aššur.
● Uskonto. Kaksoisjokien maassa asuvien seemiläisten uskonto oli polyteistinen aivan kuin egyptiläisten. Täälläkin oli jokaisella kaupungilla oma jumalansa, ja pääkaupungin jumala kohosi muita mahtavammaksi. Tärkeä oli Babylonin suojelusjumala Bēl-Marduk sekä myöhempinä aikoina assyyrialaisten kansallisjumala Aššur. Kuten Egyptissä palveltiin täälläkin sitä paitsi taivaankappaleita, ja aikojen kuluessa tämä uskontomuoto tulikin tärkeimmäksi. Aurinko, kuu ja tähdet olivat jumalallisia olentoja, jotka johtivat ihmisten kohtaloita. Ajateltiinpa myöhemmin Bēl-Mardukiakin tähtijumalaksi.
● Nuolenpääkirjoitus. Jo vanhat sumerit osasivat kirjoittaa ja babylonialaiset oppivat kirjoitustaidon heiltä. Kirjoitus oli alkuaan kuvakirjoitusta, mutta jo varhaisina aikoina kirjoitusmerkit niin suuresti muuttuivat, ettei niissä enää voinut erottaa alkuperäisiä kuvia. Babylonialaisten maassa ei ollut kiviä, joihin kirjoitus olisi kaiverrettu; eivät he myöskään osanneet valmistaa papyrusta. He käyttivät sen tähden kirjoitusaineena savitauluja, joihin he kolmitahkoisella lyijykynän tapaisella puikolla painoivat kirjoitusmerkit. Puikon särmä jätti laattaan nuolenpään eli kiilan muotoisen jäljen, jonka tähden tätä kirjoitusta sanotaan nuolenpää- eli kiilakirjoitukseksi. Nuolenpääkirjoituksessa on sekaisin sana-, tavu- ja äännemerkkejä aivan kuin hieroglyfikirjoituksessakin.
