● Kaupunkien hallitus. Oikeus perustaa kaupunkeja oli kuninkaiden ohella myös maallisilla ja hengellisillä ylimyksillä. Monet ylimykset käyttivät ahkerasti tätä oikeutta, koska he siten saattoivat lisätä tulojaan. He kantoivat veroja kaupunkien asukkailta ja ottivat tullia kauppiailta, jotka saapuivat niihin tavaroitaan myymään.
Mutta mikäli kaupunkien varallisuus karttui, ne vapautuivat lääninherrain vallasta. Toiset ostivat vapauskirjan eli kartan, toiset hankkivat vapauden asevoimin. Tämän takia ja turvatakseen vastedeskin itsenäisyyttään kaupungeilla oli aseellisia joukkoja, niin kuin mainittiin Hohenstaufien ja Lombardian kaupunkien välisistä sodista kerrottaessa. Kun kuningasvaltakin useimmissa maissa oli heikko, kaupungit saivat jotenkin täydellisen itsehallinnon. Tulivatpa Lombardian kaupungit vallan itsenäisiksi.
Kaupunkien asukkaat valitsivat omat virkamiehensä yhteisistä asioista huolehtimaan. Eri maissa virkamiesten arvonimet olivat erilaiset ja heidän tehtävänsäkään eivät aina olleet samat. Italiassa sanottiin heitä konsuleiksi. Saksassa ja Pohjoismaissa pormestari ja raati eli neuvosto muodostivat kaupungin hallituksen, mutta myös kaupungin asukkaat eli porvarit saivat raastuvan kokouksessa olla päättämässä tärkeimmistä asioista.
● Ammattikunnat. Käsityönharjoittajat liittyivät ammattikunniksi, siten että saman ammatin harjoittajat kussakin kaupungissa muodostivat oman ammattikunnan. Ammattikunnan jäsenet jaettiin oppipoikiin, kisälleihin ja mestareihin. Ammattikunnan johtajaa sanottiin ammatinvanhimmaksi. Ammattisäännöissä oli määrätty, montako oppipoikaa ja kisälliä mestarilla sai olla. Ammattikunta valvoi myös tavarain laatua ja määräsi hinnat. Yksityisen ammattilaisen vapaus oli siis perin rajoitettu; mutta samalla hän oli taloudellisesti turvattu. Pian käsityöläiset kohosivat arvossa ja pääsivät osallisiksi kaupungin hallitukseen, jossa aluksi kauppiaat yksin vallitsivat.
□ Oppipojasta mestariksi. Ammattikunnan ahtaissa rajoissa keskiajan käsityöläinen eli elämänsä. Nuorena hänet pantiin oppiin mestarille, joka määräsummasta opetti hänelle tarpeellisen ammattitaidon sekä antoi ruoan ja vaatteet. Todistajain, mieluimmin kahden mestarin läsnäollessa tehtiin tästä juhlallinen sopimus. Hän oli nyt oppipoika. Oppiajan pituus vaihteli jossain määrin, tavallisesti se oli 9–12 vuotta. Jos mestari kuoli ennen oppiajan päättymistä, oppipoika sai uuden mestarin. Voitiinpa hänet myydäkin mestarilta toiselle. Jos oppipoika karkasi, tuotiin hänet väkivalloin takaisin; jos karkaaminen uudistui kolmasti, niin hänet suljettiin ammattikunnasta, ja hänen tulevaisuutensa oli mennyttä. Mutta mestarillakin oli velvollisuutensa. Hänen tuli huolellisesti opettaa oppipoikaa sekä antaa hänelle riittävästi ravintoa ja vaatteita.
Kuva 186. Ranskalaisia käsityöläisiä 14:nneltä vuosisadalta.
Kun oppiaika oli päättynyt, tuli oppipojasta kisälli. Kisälli sai työstään määrätyn palkan. Hänellä oli oikeus vaihtaa mestaria, jopa vaeltaa kaupungista kaupunkiin. Tätä oikeutta kisällit mielihalulla käyttivätkin. Heillä tuli kumminkin olla todistus edelliseltä mestarilta eivätkä he olleet oikeutettuja poistumaan työpaikoistaan, ennen kuin sovittu aika oli mennyt umpeen.
Kun kisälli tahtoi tulla mestariksi, hänen myöhemmaltä keskiajalta alkaen tuli osoittaa taitonsa suorittamalla näyte, jota sanottiin mestarinnäytteeksi. Joskus häneltä vaadittiin lisäksi tutkinto, jossa hänen oli tehtävä selkoa ammattinsa ja työnsä perusteista. Sen jälkeen hänet otettiin juhlallisesti ammattikuntaan, ja hän vannoi ammattivalan luvaten kaikessa noudattaa ammattikuntansa sääntöjä.
Ero mestarin ja kisällin välillä ei ollut suuri. Jokainen mestari oli itse kerran ollut kisälli. Mestari teki työtä samassa ahtaassa huoneessa kuin hänen kisällinsä ja oppipoikansakin, jakaen heidän kanssaan yhteiset ilot ja surut. Keskiajan lopulla juopa kumminkin leveni. Muutamat mestarit tulivat muita varakkaammiksi ja alkoivat harjoittaa ammattia monine kisälleineen ja oppipoikineen tehdasmaisesti.