□ Becket oli aiemmin ollut kuninkaan palveluksessa, ja he olivat olleet hyviä ystäviä. Kuninkaan vaatimuksesta Becket oli arkkipiispaksikin nimitetty. Mutta tultuaan tähän korkeaan kirkolliseen virkaan Becket ryhtyi pontevasti puolustamaan kirkon etuja. Kun Henrik rupesi määräämään kirkon asioista, hän huomautti paavien tapaan: »Niinkuin kulta on halpaa lyijyä kalliimpaa, niin on hengellinen valta maallista valtaa arvokkaampi». Hän lähti Ranskaan, ja vasta monen vuoden kuluttua saatiin sovinto aikaan hänen ja Henrikin välillä. Arkkipiispa palasi nyt Englantiin, mutta asettui jyrkästi entiselle kannalleen. Suuttuneena kuningas lausui uhkauksia ja moitteita. »Minkälaisia raukkamaisia miehiä minulla onkaan, kun ei yksikään kykene hankkimaan kostoa tuolle uppiniskaiselle papille!», hän eräänä päivänä sanoi. Sen johdosta neljä hänen ritariaan surmasi Becketin itse kirkon alttarilla. Tämä luettiin kuninkaan syyksi. Henrikin oli pakko ruoskittaa itseänsä arkkipiispan haudalla sekä peruuttaa kirkkoa vastaan tähdätyt säännökset.
● Suuri vapauskirja. Henrik II:n kuoltua hallitsi Englantia peräkkäin hänen kaksi poikaansa, joista nuorempi oli ennen mainittu Juhana Maaton, väkivaltainen ja kykenemätön ruhtinas. Jo ennen on kerrottu, kuinka hän menetti suurimman osan ranskalaisia alueitaan. Juhana joutui riitaan myöskin paavin kanssa. Hän nimitti mieleisensä miehen arkkipiispaksi, mutta paavi ei tätä hyväksynyt, vaan asetti virkaan toisen henkilön. Kun Juhana ei päästänyt uutta arkkipiispaa Englantiin ja uhkasi heitättää mereen koko maansa papiston, niin paavi julisti Juhanan pannaan ja koko maan interdiktiin. Silloin Juhana nöyrtyi: hän antoi maansa paaville, saaden sen lääninä takaisin. Englannin kuningas oli siis paavin vasalli.
Mutta Juhana sai vastaansa maansa ylimyksetkin, joita hän oli kohdellut mielivaltaisesti. Yhtyivätpä toisilleen vihamieliset kansanainekset, normannilainen ja anglosaksilainen, yksimielisesti vaatimaan kuninkaan vallan rajoittamista selvillä lainsäännöksillä. Kuninkaan oli pakko taipua: v. 1215 hän alle-kirjoitti Magna chartan [karta] eli suuren vapauskirjan, joka laski pohjan Englannin kansan vapaalle itsehallinnolle.
Tästä lähtien laki oli Englannissa määräämässä kuninkaankin toimivallasta. Hän ei saanut ottaa veroa ylimysten suostumuksetta, eikä hän saanut vangita vapaata englantilaista mielivaltaisesti. Laki, joka näin määrää kuninkaanvallan rajat, on perustuslaki.
Kuva 228. Henrik III.
□ Magna chartassa sanotaan mm.: »Mitään kilpiveroa tai läänivelvollisuutta älköön määrättäkö meidän kuningaskunnassamme ilman valtakuntamme yhteistä neuvonpidettä!» — »Raha-apuja ja kilpiveroa määrättäessä tahdomme me kuulla valtakuntamme yhteisen neuvonpiteen ja sitä varten kutsua koolle arkkipiispat, piispat, apotit, kreivit ja vapaaherrat lähettämällä kullekin kirjeen, ja sitä paitsi tahdomme virkamiestemme välityksellä kutsua kaikki muut vasallit koolle määräpäiväksi.» — »Ilman laillista, maan lakien mukaan langetettua tuomiota ei ketään vapaata miestä saa vangita, ei julistaa lainsuojattomaksi, ei karkottaa maasta eikä muutoin vahingoittaa: häneltä ei myöskään saa riistää omaisuutta.»
Kuva 229. Lordien huoneen istunto Edvard I:n aikana.
● Englannin parlamentti. Magna chartan mukaan verojen myöntäminen kuului hengellisille ja maallisille ylimyksille. Puolta vuosisataa myöhemmin alemmatkin kansanluokat tulivat tästä oikeudesta osallisiksi. Juhanan pojan Henrik III:n hallitessa syntyi näet jälleen riitoja hänen ja ylimysten välillä, kuningas kun määräsi mielin määrin veroja. Lopulta puhkesi kapina. Kuningas vangittiin, ja vastarinnan johtaja kutsui v. 1265 kokoon valtiopäivät eli parlamentin, jonne ylimysten lisäksi saapui myös aatelisten ja aatelittomien maanomistajain ja kaupunkien porvariston edustajia. Täten muodostui ylimysten kokous kansaneduskunnaksi.