□ Petrarcan isä oli firenzeläinen lainoppinut, joka eli karkotettuna syntymäkaupungistaan. Poika opiskeli isän toivomuksesta lakitiedettä, mutta antiikin kirjallisuus veti häntä vastustamattomasti puoleensa. Kerrotaan, että isä, huolestuneena poikansa herkeämättömästä vanhojen kirjailijain tutkimisesta, sieppasi kerran useita vanhoja niteitä ja paiskasi ne tuleen. Mutta kun hän näki poikansa kyynelet ja epätoivoisen katseen, hän heltyi ja pelasti tulesta Ciceron puheet ja Vergiliuksen runot.

Täysi-ikäiseksi tultuaan Petrarca antautui kokonaan rakkaisiin opintoihinsa ja runoiluun. Hän vaelsi useissa Euroopan maissa, etsi vanhoja käsikirjoituksia ja keräsi ne kirjastoonsa. Ja hän pyysi kirjeissä ystäviään ja tuttaviaan tekemään samoin, antoi heille neuvoja, jopa rahaakin. Siten sai alkunsa innokas antiikkisten kirjateosten etsintä ja suuria kirjastoja muodostui vähitellen Firenzeen, Roomaan ja muuallekin. Löytämiään kirjoja Petrarca luki ja tutki ahkerasti. Hän oppi niitä ymmärtämään yhä paremmin, ja hänelle avautui muinaisajan maailma, joka oli niin erilainen kuin keskiajan. Siinä tuntui olevan enemmän vapautta, enemmän elämäniloa, enemmän ymmärtämystä kaikelle inhimilliselle.

Kirjoituksissaan Petrarca rupesi muillekin selittämään noita muinaisajan kirjailijoita. Siten hänestä tuli oppinut kirjailija, ensimmäinen humanisti (lat. homo = ihminen; humānum = inhimillinen). Niin nimitettiin myöhemminkin niitä oppineita, jotka tutkivat ja selittivät muinaisen Kreikan ja Rooman kirjallisuutta ja oloja.

Petrarca saavutti aikalaistensa jakamattoman kunnioituksen, ja Rooman Capitolinuksella hänet seppelöitiin runoilijain kuninkaaksi.

Laura oli Petrarcan nuoruuden lemmitty samoin kuin Beatrice Danten. Hänestä runoilija laulaa:

Niin ihanana vielä loistossansa

en nähnyt aurinkoa keväimen,

en sateen konsa lomaan pilvien

väikettä moista luovan kaarestansa

kuin hohde, min näin hänen kasvoillansa,