Boccacciokin oli firenzeläistä sukua, vaikka syntyi Pariisissa. Hän oli lainoppinut ja toimi jonkin aikaa valtiomiehenä. Pian hän kumminkin antautui kokonaan kirjallisiin harrastuksiin. Hänen toimestaan käännettiin Homeroksen runot latinaksi, joten kreikkalaiseen runouteenkin alettiin tutustua.
□ »Decamerone» kirjansa Boccaccio kertoo syntyneen »mustan surman» aikana Firenzessä. Tuo hävittävä rutto raivosi hirveänä Firen-zessäkin. »Kuinka moni voimakas mies, kuinka moni ihana nainen, kuinka moni nuorukainen söikään aamulla omaistensa, tuttaviensa ja ystäväinsä seurassa, mutta illalla istui toisessa maailmassa esi-isäinsä parissa!» »Oli niitä, jotka arvelivat, että tautia voi vastustaa parhaiten elämällä kohtuullisesti, pidättäytymällä kaikesta ylellisyydestä. He muodostivat pieniä piirejä ja elivät erossa muista sulkeutuneina sellaisiin huoneisiin, joissa ei ollut ketään ruttoon sairastunutta. He söivät hienoimpia ruokia ja joivat parhaita viinejä, mutta ylen kohtuullisesti, kuuntelivat soittoa ja laulua, antautumatta keskusteluun kenenkään kanssa taudista ja kuolemasta. Toiset olivat vastakkaista mieltä pitäen viisaimpana syödä ja juoda mielin määrin, kulkea laulaen ja tanssien ja tyydyttää, mikäli mahdollista, kaikki halunsa. He kulkivat ravintolasta ravintolaan juoden ilman mittaa ja määrää.» Näin Boccaccio kirjoittaa kirjansa alkulauseessa. Hän kertoo, miten seurue, johon kuului seitsemän naista ja kolme miestä, lähti tautia pakoon erääseen kaupungin lähistössä olevaan maakartanoon. Siellä he viettivät 10 päivää kertomalla juttuja toisilleen. Kukin kertoi jutelman päivässä, joten kymmenessä päivässä tuli kerrotuksi 100 jutelmaa. Siitä kirja sai nimensäkin (Decamerone = kymmenen päivää).
Boccaccio sai kertomustensa aiheet eri tahoilta: suupuheina kulkeneista kaskuista, arabialaisista ja ranskalaisista tarinoista, vanhan ajan kirjailijain teoksista ym. Mutta Boccaccion tarkoitus on kumminkin antaa kuva oman aikansa elämästä. Erittäin purevasti hän pilkkaa pappien ja munkkien tietämättömyyttä ja siveellistä turmelusta sekä naisten kevytmielisyyttä.
● Kuvaamataiteet. Kirjallisten harrastusten elpyessä heräsi eloon myös entistä vireämpi kuvaamataiteiden harrastus. Siinäkin opittiin paljon muinaisajan eli antiikin taiteesta, jonka jäännöksiä ihaillen katseltiin ja kaikkialta, usein kuokka ja lapio kädessä, etsittiin. Noiden vanhojen taideteosten harras tarkkaaminen kehitti taiteilijain muotoaistia; jälleen ruvettiin ihailemaan luontoa ja ilomielin antauduttiin sen kuvaamiseen. Taiteilijat valtasi väkevä luomisinto, monet heistä eivät tyytyneet harjoittamaan yhtä taidealaa, vaan koettelivat voimiaan sekä arkkitehteinä että kuvanveistäjinä ja maalareina.
Rakennustaide synnytti muutamia mahtavia kirkkoja sekä komeita palatseja, jotka eivät olleet goottilaistyylisiä, vaan erityistä renessanssityyliä. Kirkoissa tuli basilika-muoto käytäntöön, ja ne varustettiin usein mahtavalla kupolilla. Palatsit, joita kaupunkien, varsinkin Firenzen, varakkaat kauppiaat rakennuttivat asunnoikseen, olivat suuria ja jykeviä, linnamaisia. Ulkoseinät olivat sileitä, vailla koristelua: palatsin keskellä oli usein pylväsrivien kaunistama piha.
Kuva 256. Palazzo Ricardi Firenzessä.
Kuvanveisto muodostuu nyt täysin itsenäiseksi taiteenhaaraksi kehkeytyen jo varhaisrenessanssin ajalla kauniiseen kukoistukseen. Tämän ajan etevin kuvanveistäjä, italialaisen veistotaiteen varsinainen perustaja, oli Donatello [te´l-]. Kotikaupungissaan Firenzessä, eläen Medicien suosiossa, hän loi monta todellista mestariteosta. Niistä on kuuluisimpia pronssinen David-patsas, joka siinäkin suhteessa on huomattava, että siinä ensi kerran antiikin taidekauden jälkeen ihminen esitetään täysin alastomana.
Kuva 257. Donatello: David.