Kun Akhilleus kuuli sanoman ystävänsä kuolemasta, hän julmistui silmittömästi ja päätti verisesti kostaa. Seuraavana aamuna hän jätti telttansa, syöksi troialaisten kimppuun ja raivosi väsymättömällä murhakiihkolla heidän keskuudessaan.
Kun taistelu riehui Troian muurien edessä, oli Hektor kaupungissa jättämässä jäähyväisiä vaimolleen Andromā´khēlle ja pienelle pojalleen. Murheellisena Andromakhe tarttui miehensä käteen ja sanoi: »Uhkarohkeutesi riistää kerran sinulta hengen. Etkö ollenkaan sääli pientä poikaasi ja minua? Isäni ja seitsemän veljeäni on Akhilleus jo surmannut. Nyt vain sinä olet minulla jäljellä.»
Hektor vastasi: »Rakas vaimoni! Minäkin olen murheellinen. Mutta minun olisi hävettävä Troian miehiä ja naisia, jos pelkurimaisesti väistäisin taistelua. Tosin tiedän, että kerran koittaa se päivä, jolloin sortuu pyhä Ilion. Mutta ei mikään suru olisi minulle niin raskas kuin se, että sinut kuljetettaisiin orjana vieraaseen maahan.»
Sitten Hektor ojensi kätensä pientä poikaansa kohti. Mutta tämä pelkäsi isän hulmuavaa kypärätöyhtöä. Hymyillen Hektor otti kypärän päästään ja laski sen maahan. Tuuditellen pientä lastaan käsivarrellaan hän lausui:
»Zeus ja te muut jumalat, tän poikani suokaa Troiassa kunniahan isän verroin astua kerran, voimalla hallitakseen jalon Ilion uljasta kansaa, jotta viel’ lausuttais hänen taistosta tultua: ’Poika taattoans suuremp’ on.’ Veriset hän saakohon saaliit!»
Näin lausuen hän laski pojan äidin syliin. Sitten hän hellästi silitti vaimonsa päätä ja sanoi: »Älä murehdi, armas Andromakhe! Vastoin jumalien tahtoa ei kukaan voi minua tappaa.» Sen jälkeen hän pani kypärän päähänsä ja lähti taisteluun.
Ulkona kentällä Akhilleus ajoi troialaisia edellään. Vihdoin he kaikki pelon lyöminä pakenivat portista muurien suojaan. Hektor yksin piti puoliaan muurien edustalla. Nähdessään kuitenkin vastustajansa vaskiaseiden loistavan kuin nousevan auringon hän hämmentyi, hänen jalkansa vapisivat, ja hän kääntyi pakosalle. Mutta Akhilleus seurasi häntä kuin haukka ahdistettua kyyhkystä. Kolmasti Hektor kiersi Troian kaupungin, ja jumalat katselivat Olympoksesta taistelun menoa. Vihdoin Zeus, tiedustellen järkkymättömän kohtalon päätöstä, laski kultaiselle vaa´alle kaksi kuolonarpaa. Hektorin arpa painui syvälle Manalaa kohti. Samassa tuokiossa troialaisten suojelusjumala Foibos Apollon, joka oli avustanut Hektoria, väistyi hänen rinnaltaan, ja Akhilleun viereen ilmaantui Pallas Athene, kreikkalaisten suojelijatar. Nyt alkoi viimeinen ottelu. Hektor tempasi miekkansa ja syöksyi vihollista päin. Mutta Akhilleus huomasi vastustajansa haarniskassa aukon siinä paikassa, jossa solisluu ja lapaluu liittyvät toisiinsa. Siihen hän tähtäsi keihäällään ja työnsi sen niin voimakkaasti Hektorin kaulaan, että kärki tunkeutui ulos niskasta. Koristen Hektor kaatui maahan ja heitti henkensä. Akhilleus riisui hänen aseensa, pujotti hihnat hänen nilkkojensa läpi ja sitoi ne sotavaunuihinsa. Sitten hän laahasi ruumista jäljessään, niin että se kynti syvän vaon maahan. Vasta kun vanha Priamos polvillaan pyysi Akhilleulta poikaansa takaisin, uroon sydän suli, ja hän jätti vainajan isälle.
Kuva 54. Akhilleun ja Hektorin kaksintaistelu.
Vielä Hektorin kuoltua troialaiset pitivät urhoollisesti puoliaan. Kun kreikkalaisten ei muulla tavalla onnistunut saada kaupunkia haltuunsa, he viimein turvautuivat viekkauteen. Odysseun neuvosta he rakensivat suunnattoman suuren puuhevosen. Sen onttoon vatsaan nousivat heidän uljaimmat urhonsa kuten Menelaos ja Odysseus; toiset astuivat laivoihin ja olivat purjehtivinaan pois, mutta jäivät lähimmän saaren suojaan piileskelemään. Iloisina troialaiset tulvivat kaupungin porteista kedolle, mutta suuri oli heidän hämmästyksensä, kun he näkivät hevosen. Eräältä samana päivänä ottamaltaan sotavangilta he saivat tietää, että kreikkalaiset olivat rakentaneet hevosen muka jumalien kehoituksesta, jotta paluumatka onnistuisi hyvin. Mutta jos troialaiset saisivat hevosen eheänä kaupunkiinsa, silloin tuhoutuisi koko Kreikan sotajoukko. Kohta troialaiset päättivät kuljettaa puuhevosen muuriensa suojaan. Kun Lāokŏ´ōn pappi varotti maanmiehiänsä kreikkalaisten petokselta, nousi merestä kaksi hirveätä käärmettä, jotka pusersivat kuoliaiksi hänet ja hänen molemmat poikansa (ks. kuv. 86!). Näin rangaistiin Laokoonia siitä, että hän oli koettanut muuttaa kohtalon määräystä. Mutta troialaiset ryhtyivät oitis toimittamaan hevosta kaupunkiin. Se oli tosin niin iso, ettei se mahtunut portista sisään. Mutta pahaa aavistamatta Troian asukkaat repivät osan muuria ja saivat kuin saivatkin hevosen kaupunkiinsa.