● Peloponnesolaissodat (431–404). Sparta ei ajan pitkään voinut tyynin mielin nähdä Ateenan vallan jatkuvaa kasvamista. Se odotti tilaisuutta hyökätäkseen Ateenan kimppuun. Kun se siis näki, miten Ateenan liittolaisten tyytymättömyys päivä päivältä kasvoi, se vihdoin uskalsi ryhtyä julki sotaan onnellista kilpailijaansa vastaan. Näin alkoivat peloponnesolaissodat.
Kuva 82. Alkibiades.
Ateenalla oli käytettävänään suuri liittolaislaivasto ja siis ehdoton ylivalta merellä. Tätä asemaansa se käytti hävittääkseen Peloponnesoksen rantamaita. Spartalla taas oli lujempi maasotajoukko. Tästä syystä ateenalaiset eivät uskaltaneet antautua maataisteluun, vaan kaikki Attikan talonpojat vetäytyivät Perikleen kehoituksesta Ateenan pitkien muurien suojaan, antaen spartalaisten mielin määrin hävittää maaseutua. Pian puhkesi kuitenkin Ateenassa tiheästi yhteen sullottujen asukasten keskuudessa rutto. Muiden muassa Perikles joutui ruton saaliiksi (429), ja silloin valta joutui arvottomien ja kykenemättömien kansankiihottajien käsiin.
Voitot ja tappiot vaihtelivat, ja vuosi vuodelta sota kävi kummaltakin puolelta yhä julmemmaksi. Vihdoin eräs kansanjohtaja Alkibiă´dēs sai ateenalaiset taivutetuiksi lähettämään suuren laivaston kukistamaan Spartalle ystävällistä Syrakusan kaupunkia, koska muka koko Välimeren kauppa näin joutuisi ateenalaisten käsiin. Retki Syrakusaa vastaan epäonnistui kuitenkin täydellisesti. Ateenan laivasto voitettiin perinpohjin ja koko heidän sotajoukkonsa tuhottiin (413).
Vielä tämänkin jälkeen sota jatkui vaihtelevalla onnella useita vuosia, kunnes spartalaisten päällikkö Lȳ´sandros voitti Ateenan laivaston Aigospŏ´tamoin taistelussa (405) ja vihdoin valloitti itse Ateenan (404) sitkeän ja epätoivoisen vastarinnan jälkeen.
□ Alkibiades. Alkibiă´dēs herätti jo lapsena huomiota lahjakkuudellaan. Tuo kaunis ja vilkas poika oli sukkela ja kekseliäs puheissaan ja vastauksissaan sekä rohkea leikeissään, mutta hän oli myös ylimielinen ja röyhkeä. Vaikka hän keksi mitä pahimpia koiranjuonia, niin ateenalaiset pitivät sitä sittenkin hullunkurisena ja hauskana ja pilasivat hänet imartelullaan. Kerrankin Alkibiades löi vetoa, että hän sivaltaisi erästä kunnioitettua Ateenan kansalaista korvalle, ja sen hän tekikin julkisesti keskellä katua. Kaikki olivat tästä hävyttömyydestä kiihdyksissään. Mutta seuraavana päivänä Alkibiades meni tuon kansalaisen luo, kertoi vedostaan ja paljasti selkänsä piestäväksi. Kohta mies oli valmis suomaan anteeksi ja mieltyi Alkibiadeeseen vähässä ajassa niin suuresti, että antoi hänelle tyttärensä puolisoksi. Näin Alkibiadeesta tuli itsekäs ja kunnianhimoinen mies, joka ei välittänyt paljoa isänmaastaan, kunhan hänestä itsestään vain tuli kuuluisa ja mahtava mies. Jonkin aikaa Alkibiades kuului Sokrateen oppilaihin, mutta kun tuo suuri filosofi koetti kitkeä hänestä itsekkyyden rikkaruohon, hän alkoi välttää opettajaansa.
Pian Alkibiades pyrki johtavaan asemaan Ateenassa. Hän ehdotti laivaston lähettämistä valloittamaan Syrakusaa, ja ateenalaiset hyväksyivät hänen ehdotuksensa.
Alkibiades määrättiin Sisilian retken johtajaksi. Samoihin aikoihin kuin laivaston piti lähteä matkalle, särjettiin eräänä yönä Ateenan kadunkulmiin pystytetyt jumalain patsaat. Alkibiadesta epäiltiin tuon vallattomuuden tekijäksi, mutta hänen vihamiehensä eivät uskaltaneet syyttää häntä uskonnon loukkaamisesta, ennen kuin laivasto oli hyvän matkaa kotisatamasta. Kun Alkibiades Sisiliaan sai sanan oikeudenkäynnistä, hän pakeni Spartaan; ja saatuaan kuulla tulleensa kuolemaan tuomituksi hän huudahti: »Olen näyttävä heille, että vielä elän!» Retki Sisiliaan sai tämän jälkeen varsin onnettoman käänteen. Alkibiades yllytti Spartan hallitusta omaa isänmaataan Ateenaa vastaan. Spartalaiset toimittivatkin syrakusalaisten avuksi laivaston ja sotamiehiä. Monta tappiota kärsittyään oli ateenalaisten vihdoin antauduttava syrakusalaisten vangeiksi. Nämä lähettivät heidät orjina vuorikaivoksiinsa, joissa he nääntyivät kurjuuteen. Vain ani harva ateenalainen pääsi takaisin isänmaahansa.
Spartassa Alkibiades hämmästytti kaikkia omaksumalla uusien ystäviensä tavat. Hän söi heidän karkeata leipäänsä ja mustaa lientänsä niin suurella mielihalulla, ettei hän näyttänyt muuta ravintoa maistaneenkaan, ja ankariin ruumiinharjoituksiin hän antautui niin innokkaasti, että oli vaikeata tuntea häntä entiseksi nautinnonhaluiseksi ylimykseksi.