Kuva 96. Triumfisaatto.
Taistelussa kunnostautuneille annettiin palkinnoksi kunniaseppeleitä. Suurin palkinto, mikä saattoi tulla päällikön osaksi, oli triumfi eli riemusaatto. Kun triumfin viettäjä saapui Roomaan, senaatti ja koko kansa olivat häntä vastassa portilla. Pitkässä kulkueessa kuljettiin läpi kaupungin triumfiportista »pyhää katua» Forumille ja sieltä edelleen Capitoliumiin, jossa sotapäällikkö uhrasi Juppiterille kiitosuhrin. Riemusaattueen etupäässä kulkivat senaattorit. Tämän jälkeen tulivat papit taluttaen uhrieläimiä. Sitten seurasi kantopaareja ja vaunuja, joissa kuljetettiin sotasaalis, tauluja, joihin voittajan urotyöt oli kaiverrettu, ja ylhäisiä sotavankeja. Vihdoin tuli triumfin viettäjä itse kullatuissa vaunuissa, neljän valkoisen hevosen vetämänä. Hänen yllään oli purppurainen viitta, ja orja piti laakeriseppelettä hänen päänsä päällä. Viimeisenä kulki sotajoukko laulaen ja kajahdutellen ylistyshuutoja. Kansa sirotti kukkia kaduille, ja koko kaupunki oli juhla-asussa.
● Tarentumin sota (280–270). Samnilaisten kukistumisen jälkeen tuli Suur-Kreikan vuoro. Kreikkalaiset olivat jo veltostuneet eivätkä sotilaina vetäneet vertoja roomalaisille. Siitä huolimatta Tarentum uskalsi rakentaa riitaa Rooman kanssa. Kun Rooma tämän johdosta julisti Tarentumille sodan, siirtokunta pyysi apua Epeiroksen kuninkaalta Pyrrhokselta. Tämä noudatti kernaasti tarentumilaisten kutsua ja purjehti joukkoineen Italiaan. — Nyt makedonialainen falangi ja roomalainen legioona ensi kerran iskivät yhteen. Kahdessa ensi taistelussa Pyrrhos voitti, sillä roomalaiset olivat tottumattomia taistelemaan sotaelefantteja vastaan. Hän menetti kuitenkin itse niin paljon väkeä, että huudahti onnentoivottajalle: »Vielä tällainen voitto, niin olemme hukassa!» Kolmannessa taistelussa Beneve´ntumin lähettyvillä sotaonni vaihtuikin. Roomalaiset ampuivat elefantteihin palavia, tervaisiin tappuroihin käärittyjä nuolia. Tämä synnytti epäjärjestystä Pyrrhoksen joukoissa. Illan tullen kuningas oli kärsinyt täydellisen tappion. Vuonna 272 Tarentumin oli antauduttava ja pari vuotta myöhemmin koko Suur-Kreikka oli alistettu Rooman valtaan.
□ Pyrrhos ja Fabricius. Kun roomalaiset olivat saaneet haltuunsa Keski-Italian, he päättivät valloittaa Italian niemimaan eteläisenkin osan. Siellä asui pääasiallisesti kreikkalaisia, jotka kaupallaan olivat rikastuneet, mutta olivat myös veltostuneita. Kun he joutuivat sotaan roomalaisia vastaan, he pyysivät avukseen kuningas Pyrrhoksen. Tämä oli aikaisemmin ottanut osaa niihin sotiin, joita Aleksanteri Suuren kuoltua sotapäälliköt kävivät keskenään. Tarentumilaiset uskottelivat Pyrrhokselle, että roomalaiset olivat raakalaiskansaa, barbaareja, jotka eivät kyenneet vastustamaan hyvin harjoitettuja sotajoukkoja ja elefantteja. Seikkailunhaluinen Pyrrhos lähti Italiaan, aikoen täällä hankkia samanlaista kuolematonta kunniaa kuin Aleksanteri Suuri aikoinaan Persian retkellä. Mutta jo ensi taistelussa Pyrrhos sai kokea, että tarentumilaisten kuvaus roomalaisista oli väärä. Rohkeina roomalaiset soturit asettuivat oivallisesti järjestettyyn taistelurintamaan. Katsellessaan tätä eräältä kukkulalta Pyrrhos virkkoi: »Noiden barbaarien sotarintama ei näytä niinkään barbaariselta». Kun taistelu alkoi, roomalaiset pelkäämättä kulkivat joen yli ja ryhtyivät hyökkäykseen. Seitsemän kertaa he ryntäsivät Pyrrhoksen sotajoukkoa vastaan syöstäkseen sen hajalle, mutta aina heidät työnnettiin takaisin. Viimein Pyrrhos komensi taisteluun oivallisen ratsuväkensä ja sotaelefanttinsa. Nähdessään nuo suuret eläimet, jotka selässään kantoivat sotilailla täytettyjä torneja, roomalaisten hevoset pelästyivät, ratsumiehet pakenivat hajallisina ryhminä, ja koko sotajoukko joutui epäjärjestykseen. Pyrrhos oli päässyt voitolle. Kun hän taistelun tauottua tarkasti taistelukenttää, hän huomasi kaikkien kaatuneiden roomalaisten makaavan päät viholliseen käsin. Tämän nähdessään Pyrrhos huudahti: »Jos olisin moisten soturien päällikkö, olisin jo kukistanut koko maailman».
Kerran vielä Pyrrhos voitti roomalaiset, mutta kolmannessa taistelussa hän kärsi musertavan tappion, ja Etelä-Italia joutui Roomalle v. 270 e. Kr.
Roomalaisten yksinkertaiset tavat ja horjumaton rehellisyys herättivät veltostuneissa kreikkalaisissa mitä suurinta kummastusta ja ihailua. Varsinkin senaattori Fabrĭ´ciuksen ylevä mielenlaatu teki Pyrrhokseen syvän vaikutuksen. Kerran Fabricius saapui kuninkaan leiriin keskustelemaan sotavankien vaihtamisesta. Tästä tapauksesta kreikkalainen historioitsija Plū´tarkhos kertoo seuraavasti: »Pyrrhos pyysi köyhää Fabriciusta ottamaan vastaan rahasumman ystävyyden merkiksi. Fabricius hylkäsi kuitenkin lahjan, ja kuningas jätti asian sillensä. Seuraavana päivänä hän käski asettaa suurimman sotaelefantin Fabriciuksen selän taakse verhon suojaan heidän keskustelunsa ajaksi. Niin tehtiinkin. Kuninkaan antaessa merkin vedettiin esirippu syrjään, ja samassa elefantti kammoksuttavasti rummuttaen kohotti kärsäänsä Fabriciuksen pään yli. Tämä kääntyi levollisesti Pyrrhoksen puoleen ja sanoi: ’Eläin vaikuttaa minuun tänään yhtä vähän kuin kulta eilen.’ Pyrrhos ei voinut tarpeeksi ihmetellä Fabriciuksen mielenlaatua. Hän pyysikin Fabriciusta jäämään luokseen sotapäälliköksi ja neuvonantajaksi. Mutta tämän kerrotaan vastanneen sävyisästi: ’Se ei olisi sinulle, kuningas, edullista. Sillä ne, jotka nyt ihailevat sinua, tahtoisivat, opittuaan tuntemaan minut, mieluummin minut kuninkaakseen kuin sinut.’ Pyrrhos ei loukkaantunut tästä lauseesta. Päinvastoin hän uskoi Fabriciukselle sotavankinsa, ja tämä lupasi lähettää ne takaisin, sitten kun ne olivat käyneet omaisiaan tervehtimässä. Heidät lähetettiin todellakin jonkin ajan kuluttua takaisin, ja senaatti määräsi kuolemantuomion jokaiselle, joka jäi kotiin.» Edelleen Plutarkhos kertoo, että Pyrrhoksen henkilääkäri tarjoutui Fabriciukselle myrkyttämään kuninkaan sopivasta palkkiosta, mutta Fabricius ei suostunut ehdotukseen, vaan lähetti lääkärin kirjeen Pyrrhokselle. Tämä rankaisi lääkäriä, mutta vapautti roomalaisille palkinnoksi kaikki sotavangit. Mutta roomalaiset eivät tahtoneet lunnaitta ottaa vastaan sotavankeja vihollisen suosionosoituksena, vaan vapauttivat vastalahjaksi yhtä suuren määrän kreikkalaisia sotavankeja.
Tarentumin sodan aikana Pyrrhos kerran lähetti erään etevän kreikkalaisen puhujan Roomaan keskustelemaan rauhasta. Kun puhuja saapui senaattiin, tuntui hänestä kuin hän olisi joutunut kuningasten kokoukseen, niin arvokkailta läsnäolijat näyttivät. Useat senaattorit lumoutuivat viekkaan kreikkalaisen puheesta ja olivat taipuvaisia suostumaan hänen tarjoukseensa. Silloin nousi vanhuuttaan sokea Appius Claudius, joka oli orjilla kannattanut itsensä tähän tärkeään kokoukseen, ja puhkesi sanomaan: »Tähän saakka olen surrut sokeuttani; nytpä tahtoisin olla kuurokin, ettei minun tarvitsisi kuulla teidän pelkurimaisia ehdotuksianne». Kun Appius oli lopettanut voimakkaan puheensa, kaikki olivat valmiit jatkamaan sotaa. Kreikkalaisen oli vietävä Pyrrhokselle sana, etteivät roomalaiset aikoneet keskustella rauhasta vihollisen kanssa, niin kauan kuin hän vielä oli Italiassa.
Kuva 97. Via Appia sekä takana Rooman kaupungin vesijohdonjäännöksiä.