Mariuksen maineikkain teko oli kahden germaanikansan, kimbrien ja teutonien, kukistaminen. Nämä olivat jättiläiskokoista, keltatukkaista ja sinisilmäistä väkeä. Vaimoineen ja lapsineen he olivat lähteneet liikkeelle etsimään uusia kotisijoja. Roomassa sanoma heidän tulostaan tuotti niin suurta kauhua, ettei jälkeen gallialaisten ja Hannibalin aikojen sellaista tunnettu. Historioitsija Plutarkhos kirjoittaa heistä: »Heidän rohkeutensa ja urhoollisuutensa oli vastustamaton. Taistelussa he hyökkäsivät kuin tuli äkkiarvaamatta ja ylivoimaisesti, niin ettei kukaan saattanut kestää heidän rynnistystään; päinvastoin kaikki, jotka joutuivat heidän tielleen, sortuivat heidän jalkoihinsa. Useat suuret roomalaiset sotajoukot, joiden tuli suojella Alppien tuonpuoleista Galliaa, joutuivat päällikköineen häviölle ja hajoitettiin häpeällisesti.»
Marius ei voinut heti kuljettaa legiooniaan heitä vastaan, vaan hänen täytyi ensin järjestää koko sotajoukkonsa uudestaan. Aikaisemmin olivat kaikkein köyhimmät, jotka eivät itse voineet hankkia sotavarustuksiaan, olleet sotapalveluksesta vapaat. Marius sen sijaan pani kokoon joukkonsa melkein yksinomaan näistä varattomista kansalaisista. Alettiinpa vähitellen pestata sellaisiakin, joilla ei ollut kansalaisoikeutta. Kaikille maksettiin riittävä palkka. Näin tuli siis ensi kerran pestattu sotajoukko Roomassa käytäntöön. Uusia legiooniaan Marius ei kohta vienyt vihollista vastaan, vaan karaisi niitä kahden vuoden aikana ankarilla aseharjoituksilla, marsseilla ja linnoitustöillä. Silloin hän vihdoin oli valmis käymään germaanien kimppuun.
Viimeisestä kimbrien ja roomalaisten välisestä taistelusta Plutarkhos kertoo näin: »Kimbrit kahlehtivat yhteen ensimmäisen rivinsä miehet pitkillä ketjuilla, jotka kulkivat vyöstä vyöhön. Sitten he tekivät hyökkäyksen. Roomalaiset kuitenkin voittivat ja ajoivat pakenevat heidän varustuksilleen saakka, ja täällä avautui kamala näytelmä. Vaimot seisoivat mustiin puettuina vaunujen luona ja tappoivat pakolaiset ilman erotusta, niin hyvin miehensä kuin isänsä ja veljensä. Omin käsin he kuristivat lapsensa ja heittivät ne sitten pyörien alle ja vetojuhtien jalkoihin sekä surmasivat itsensä.»
Roomalainen historioitsija Sallustius antaa Sullasta seuraavan kuvauksen: »Sulla oli ylimys, joka polveutui köyhtyneestä patriisisuvusta. Hänellä oli kreikan ja latinan kirjallisuudessa perinpohjaiset tiedot. Hän oli siveetön, mutta kunnianhimoinen. Hän rakasti ylellistä elämää, mutta huvitukset eivät estäneet häntä hänen toimistaan. Sulopuheinen, älykäs ja käytöstavaltaan kohtelias hän myös oli. Niinikään hän oli erittäin antelias.» Sullasta, joka liittyi senaatin puolueeseen, tuli Mariukselle voitokas kilpailija.
Pontoksen valtakunnassa Vähässä-Aasiassa hallitsi tähän aikaan kuningas Mitradă´tēs, lahjakas ja vallanhimoinen mies. Hän rupesi laajentamaan valtakuntaansa ja valloitti Vähässä-Aasiassa olevia Roomankin maita, lähettipä hän jo sotajoukon Balkanin niemimaahankin. Silloin Rooma päätti aloittaa sodan Mitradatesta vastaan, ja senaatti määräsi sotajoukon päälliköksi Sullan. Mutta nytpä Marius alkoi vehkeillä häntä vastaan, saadakseen päätöksen kansan avulla kumotuksi. Silloin Sulla tuomitutti vastustajansa kuolemaan. Mariuksen oli suin päin paettava Roomasta Sullan lähettien takaa-ajamana. Kerran hän piiloutui erääseen suohon painautuen kaulaa myöten veteen. Mutta sotamiehet löysivät hänet ja veivät hänet lähimmän kaupungin vankilaan. Sinne lähetettiin eräs kimbriläisorja häntä tappamaan. Mutta Marius huusi jyrisevällä äänellä: »Orja, uskallatko tappaa Gajus Mariuksen?» Vapisten orja heitti miekan luotaan ja pakeni vankilasta. Siten Marius pelastui.
Mutta kun Sulla legioonineen oli purjehtinut Kreikkaan, Marius palasi Roomaan. Kansa otti hänet riemuiten vastaan ja Marius esiintyi Roomassa kuin itsevaltias ikään. Hän eli kuitenkin alituisessa pelossa, että Sulla palaisi ja kostaisi hänelle. »Jalopeuran luolassa ei ole hyvä olla, vaikka jalopeura onkin poissa», kerrotaan hänen sanoneen. Pelon valtaamana hän nyt muuttui juomariksi ja julmuriksi. Sullan puoluelaisia ja ystäviä hän tapatti suurin määrin. Yli koko Italian ulotettiin verilöyly. Viimein Marius sairastui kuumeeseen. Vielä kuolinvuoteellaan hän houraili taistelevansa Sullaa vastaan.
Voitettuaan Mitradateen Sulla palasi armeijoineen Italiaan. Kansanpuolue oli koonnut suuren sotajoukon häntä vastaan, mutta sillä ei ollut kelvollista johtajaa. Sulla voitti vastustajansa useissa taisteluissa, saapui Roomaan ja rankaisi mitä julmimmin kansanpuolueen jäseniä heidän tekemästään vastarinnasta. Hän julkaisi proskriptioluetteloissa niiden henkilöiden nimet, jotka ken hyvänsä sai rangaistuksetta tappaa ja joiden omaisuus otettiin valtiolle. Heidän lapsensa ja jälkeläisensä julistettiin kelpaamattomiksi valtion virkoihin. Annettiinpa vielä palkintokin proskriboidun surmaamisesta. Pian oli surmattujen luku niin suuri, että muuan senaattori kysyi Sullalta: »Jättänetkö ketään eloon?» johon Sulla vastasi: »En tiedä sitä itsekään.» Moni tuli upporikkaaksi ostamalla halvalla surmattujen maatiloja tai muuta takavarikkoon otettua omaisuutta.
Tuhottuaan vastustajansa Sulla nimitytti itsensä diktaattoriksi. Hän sääti nyt useita lakeja, joiden tarkoituksena oli senaatin vallan lujittaminen. Sen jälkeen hän erosi valtiontoimista ja vetäytyi yksityiselämään. Hän muutti maaseudulla olevaan komeaan huvilaansa, jossa vietti samoin kuin ennen nuoruudessaan ylellistä ja kevytmielistä elämää näyttelijäin ja tanssijattarien seurassa. Siellä hän kuoli v. 78. Hänen ruumiinsa kannettiin kultaisilla paareilla suunnattomassa surusaatossa Roomaan, jossa se poltettiin Mars-kentällä. Kaksi tuhatta seppelettä kerrotaan lasketun hänen paariensa ääreen.
● Yksinvaltiuteen pyrkijät. Sulla erehtyi luullessaan, että hän ikipäiviksi oli turvannut ylimyspuolueen vallan. Ei kestänyt kuin muutamia vuosia hänen kuolemansa jälkeen, niin puolueriidat taas olivat täydessä vauhdissa. Monet vallanhimoiset kansalaiset unelmoivat diktaattorin valtaa, josta Sulla vapaaehtoisesti oli luopunut. He ymmärsivät kuitenkin, että yksinvaltius oli helpompi saavuttaa kansan kuin senaatin avulla. Sen tähden he kaikki liittyivät kansanpuolueeseen.
Eräs yksinvaltaan pyrkijöistä oli upporikas Crassus, joka Sullan proskriptioissa oli hankkinut kosolta sekä maakartanoita että kaupunkitaloja. Hän käytti suunnattomia rikkauksiaan kerätäkseen ympärilleen vahvan puolueen, jonka avulla pääsisi kohoamaan valtaan. Saipa hän sotaista mainettakin kukistamalla erään vaarallisen orjakapinan.