— Juoko se vain yhä?
— Sitä kuuluu tekevän.
— Sepä ikävää — ja niin etevä kyky. Seuraavana päivänä nuoret menivät yhdessä lehtori Särkkää tervehtimään.
Särkkä oli asunut jo koko lukuvuoden uudessa huoneistossa Bulevardin varrella. Se oli komea asunto. Ainoastaan lehtorin työhuone oli entisillä juurikkotuoleilla ja hänen rakkailla seinuspenkeillään sisustettu. Iso sali oli uudenaikaisesti varustettu komeasta flyygelistä alkaen hienoimpaan uunilaipioon saakka. Vierasten saapuessa ei Laura-rouva sattunut olemaan kotona, jonka tähden lehtori vei heidät omaan työhuoneeseensa, iloiten suuresti, että he häntä vielä muistivat.
— Oletteko te kihloissa? kysäisi Särkkä muun puheen lomassa.
Vieraat kävivät hämilleen. Mitäpä he siihen kysymykseen olisivat voineet vastata. Aini naurahteli itsekseen. Vihdoin hän omasta puolestaan sanoi:
— En minä oikein tiedä. Pekka saapui kaupunkiin ja pyysi minua tulemaan kanssaan tänne.
— Eipä silti, ettette minun luokseni voisi tulla yhdessä, vaikkapa ette olisikaan kihloissa. Mutta miten minusta se lienee tuntunut niin luonnolliselta, että satuin kysymään.
— Eiköhän se jotain sellaista olekin, uskalsi Pekka huomauttaa.
— Sitähän minäkin, sanoi Särkkä. — Naiset tahtovat aina asioita kaunistella.