Mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin Laura saapui jälleen hänen huoneeseensa.
— Miks'et tullut lastenkamariin? Olisit nähnyt, kuinka hyvin pienokaiset voivat. Minä panin heidät makuulle. Ei sinulla siis ole mitään syytä tehdä esteitä minun lauluhommilleni.
Särkkä keskeytti jälleen työnsä ja kääntyi vaimoonsa päin.
— Mutta olisikohan tuo ainainen avusteleminen nyt niin välttämätöntä? Antaisit nuorempien.
— Niin, nuorempien! Sinä et tietysti ota ollenkaan huomioon sitä, että sellaisessa iltamassa tulee olla ensiluokkainen ohjelma, jotta rikkaat sinne saapuisivat.
— No saattaa olla niin. Mutta elä nyt tällä kertaa kumminkaan mene! pyyteli Särkkä.
Lauralla oli itsepintainen tapa aina saada miehensä suostumus kaikkiin toimiinsa. Ellei hän saanut sitä hyvällä, otti hän sen väkisin. Särkän oli aina lopuksi pitänyt lausua jotain sinnepäin, että: no menehän nyt sitten, tai: olkoon nyt tällä kertaa niin…
— Sinä olet tavattoman itsekäs mies, Samuli! virkkoi rouva jälleen. — Itse sinä kyllä huvittelet itseäsi hyväntekeväisyydellä, kun maalaisakat ovat kysymyksessä; silloin kun sinua haluttaa, teet sinä heidän heinätyönsä tai tuhlaat myllärin työhönkykenevälle joukolle runsaita antimia. Mutta kun avuttomien lasten hyvä on kysymyksessä, silloin sinulla on kaikenlaisia verukkeita. Tähän tarkoitukseen, joka nyt on kysymyksessä, kuluisi ainoastaan kaksi iltaa, tänään harjoitus ja huomenna itse iltama — siinä kaikki, jotavastoin sinulta — —
— Mutta voikohan näitä kahta asiaa oikeastaan verrata toisiinsa? kysyi Särkkä miettiväisenä.
— Vai ei? Ei tietysti! Toisessa on kysymyksessä kykenevät aikuiset ja toisessa avuttomat lapset. Toisia avustat sinä ja toisia haluaisin avustaa minä.