— Vieläkö sinä tänäänkin sitten menisit ulos?
— Tietysti. Kyllähän ainakin yksi harjoitus on välttämätön.
— Ja siten sinä olet joka ilta ulkona myöhään yöhön saakka. Minua hävettää tällainen elämä.
— Mitä sinä tarkoitat? tiuskaisi Laura.
— En mitään sen enempää kuin sanoin.
— Siinä oli ilkeä viittaus. Sinä olet halpamainen. Hyvä. Mitäs sanot, jos minä ilmoitan sinulle, että olen jo lupautunut avustajaksi huomiseen iltamaan, vaikka tahdoin — —
— Vai jo lupautunut! Mitäs sinä sitten enää tässä tingit? tiuskaisi Särkkä. — Mene sitten, mene, hyvä ihminen, ja vaikka olisit helsinkiläisten posetiivina aamusta iltaan, niin — —
— Hävytön! kivahti Laura ja poistui, paiskaten oven jälestään kiinni.
Hetkistä myöhemmin kuului ulko-ovi liikkuvan saranoillaan, ja Lauran askeleet häipyivät rappukäytävään. Ja vihdoin kumahti kadulle johtava ovi — ja sitten oli kaikki hiljaista Särkän ympärillä.
Laura kulki nopein askelin Erottajalle päin. Annankadun kulmassa hän istuutui rattaille ja käski ajaa seurahuoneelle. Koko ajan hän katkeruudella muisteli miehensä käytöstä. Miks'ei hän, yhtä hyvin kuin muutkin, saisi voimiensa mukaan harjoittaa hyväntekeväisyyttä — vallan yhtä suurella syyllä kuin esimerkiksi Samuli Särkkä? Että tämä vielä kehtasikin pistellä häntä. Odotapas, mietti hän, minä sinulle vielä näytän! "Helsinkiläisten posetiivi" — hyi… Raaka oli sellainen mies, sivistymätön raak — —