Hevonen pysähtyi. Hän maksoi ja astui sisään. Valoisissa portaissa hän katsahti isoon, kirkkaaseen peiliin. Hänen rauhansa palasi — hän oli vapaa — nyt hän sai olla vaikka aamuun saakka, miten kauan vain halutti — eikä miehellä saanut olla mitään sanomista, koska hän oli häntä niin syvästi loukannut. Oikeastaan alkoi Laura tuntea tyydytystä, että oli käynyt niin kuin oli käynyt.
Harjoitukset alkoivat. Hänen säestäjänään oli Antero Koski, jonka ystävällisyys sai Lauran pian unhottamaan viimeisenkin muiston vähän aikaa sitten sattuneesta kohtauksesta. Kun laulut oli valikoitu ja läpikäyty, tarjosi Koski Lauralle illallisen, jonka he söivät ison ruokasalin yksityiskomerossa. Pikkutunneilla Laura palasi kotiinsa.
XIII.
Toukokuu lähenteli, loppuaan, sen viimeinen viikko oli käsissä. Kirkas auringonpaiste, joka ulkona luonnossa punoi vihreyttä maahan ja lehtiä puiden oksiin, ei jaksanut sulattaa sitä jäätä, mikä kangisti Särkän perhe-elämää. Lapset tietysti pitivät omaa iloaan, kun olivat huoneessaan, mutta niin pian kuin he näkivät vanhempansa yhdessä, jäykistyivät heidänkin iloiset piirteensä. Isä hypitteli heitä kyllä polvellaan, kun he hänen huoneeseensa tulivat, ja kertoi välistä jonkun pikku sadunkin; äiti taas yksin saapuessaan heidän luokseen toi heille makeisia, hyväili ja hellitteli — mutta niin pian kuin isä ja äiti olivat yhdessä, eivät he kumpikaan kyenneet edes lapsilleenkaan iloisuutta osoittamaan. Helvin mieltä se jo pyrki masentamaan aivan vaistomaisesti; pikku Samuli taas karttoi seuraa, kun hänelle ei oltu ystävällisiä.
Laura oli äänetön kotonaan. Mitä hänen pakosta oli sanottava miehelleen, sen hän sanoi ivallisen kohteliaasti, muka orjamaisella alistuvaisuudella. Hän ei katsonut aneen päiväkausiin, hänen nimeäänkin hän vältti. Pikku Samulia hän sanoi "Possuksi".
Kun naisen viha ja vihasta johtunut halveksuminen kohdistuu johonkin henkilöön, varsinkin hänen läheisimpiinsä, joista aviomies on ensimmäisessä sijassa, ei sillä ole mitään määrää. Kaikki kohtuuden varjokin on siitä kaukana. Ilmankos on sanottu, että naisen menettely riippuu hänen tunteistaan, että naisella ei ole oikeudentuntoa — tai jos on, niin se on sangen vähän kehittynyt.
Suuttumishulluus on kaikkein tavallisimpia tauteja maailmassa. On ihmisiä, joilla täytyy olla aina jokin esine, jota he voivat vihata ja johon saattavat pahan sisunsa purkaa. Nuo hymyilevät, hyväntahtoiset ihmiset, joita niin runsaasti näemme yleisillä paikoilla, teattereissa, konserteissa, toreilla ja kaduilla — kuinka moni heistä onkaan vapaa jostain itsepintaisesta luonteen ominaisuudesta, jonka ikävät varjopuolet ilmenevät ainoastaan kodin piirissä. Siellä — tuossa usein niin kauniisti, kyynelhellin sanoin ylistetyssä rauhan majassa, kodissa, — siellä taistellaan usein aseilla, jotka iskevät syvälle vastustajaan — siellä taistellaan sydämillä.
Moni elämän ehtoopuolelle ehtinyt mies, joka kynsin hampain on saanut ulkomaailmassa otella oman ja perheensä toimeentulon puolesta, varmaankin vastenmielisesti illan hämärässä hiipii kotiansa kohti. Sielläkään ei ole lepoa, sielläkään ei saa rauhaa. Onpa ehkä jälellä päivän raskain ottelu, syvimmälle sattuva isku kestettävä! Useimmitenhan käy niin, ettei ihminen suurimmillakaan ponnistuksilla saavuta muuta kuin akanoita puhtaan viljan asemesta — eikä sellaista onnettomuutta ymmärrä muut kuin se, joka on sen itse kokenut.
Eikä ihmekään, ettei sitä ymmärrä. Ihmisellä on niin huono kyky asettua toisen sijalle ja ymmärtää häntä. "Harvat ovat ne, jotka itseänsä ymmärtävät, vielä harvemmat ne, jotka toisia ymmärtävät."
Särkkä ei käsittänyt Lauran mielialaa ja sitä muutosta, mikä hänessä heidän avioliittonsa aikana oli tapahtunut. Hän ei tiennyt, että Laura nyt vasta toteutti itseään ja että se mielentila, mikä Laurassa oli vallitsevana heidän avioliittoon mennessään, oli poikkeuksellinen. Ei mikään niin miellyttänyt ja häikäissyt Lauraa kuin komeus ja loisto. Hän oli taiteilijana kärsinyt suuren kuperkeikan, hänen taloudellinen asemansa oli pakottanut hänet turvautumaan ventovieraisiin ihmisiin. Nyt häntä ylistettiin taiteilijana, nyt hän oli itse anastanut itselleen aseman. Eipä hän näin ollen tahtonut tietää mistään orjuudesta, mistään pakosta. Entiset ajat olivat olleet ja menneet! Jos hän näki kärsivänsä vääryyttä — taiteilijasieluthan näkevät sen sitäpaitsi helpommin kuin muut kuolevaiset —, niin hän iski vastaan, antoi niin että tuntui.