— Kyllä, kyllä. Ja muori juo myöskin, vastasi lehtori.
Hänelle kaadettiin haaleata kahvia suuhun, mutta eipä hän näyttänyt enää tuntevan sen makua. Vanha, kurttuinen naama oli vallan keltainen, ja pienet silmät kiilsivät lasimaisesti.
— Oi, huokasi hän. — Tule, Herra Jeesus! Hänet laskettiin vuoteeseensa. Pari syvää, katkonaista hengähdystä… ja lehtori sulki hänen puoliavoimet silmänsä.
— Anna-Maija on saavuttanut iäisen levon, virkkoi hän.
Eikä Särkällekään enää kahvi maistunut. Hän lähti raskain askelin kotiinsa. Niin hävisivät vähitellen hänen ympäriltään ne vanhukset, joiden keskuudessa hän oli kasvanut ja joita hän niin hyvin oli ymmärtänyt.
Sunnuntaina vietiin Anna-Maijan mökistä musta ruumisarkku kirkkoveneeseen ja kannettiin sitten hautausmaalle. Lehtori ja hänen nuori ystävänsä Paavo olivat myöskin kantamassa. Myllärin emännän olalla oli musta puinen risti, jonka lehtori oli valmistanut ja johon oli piirretty vainajan nimi, syntymä- ja kuolinaika. Kotoisilta pelloilta kerätyistä kukkasista oli valmistettu kiehkura, joka ripustettiin pystytettyyn ristiin Anna-Maijan nimen ympärille. Kotirantaan kirkolta palattua kutsui Särkkä saattojoukon luokseen kahville. Vainajaa muistellessaan virkkoi hän usein:
— Sen ihmisen minä tunsin kolme- ja puolivuotiaasta alkaen.
Ja hän kertoi sitten tapauksen kärryjen ja hevosen kaatumisesta heinämatkalla.
Paavo Tuunaisen lähdettyä Särkkä jäi Pilkkeeseen kuin orvoksi. Hän etsi viihdykettä entistä enemmän lastensa seurasta. Onhan minulla Mylläri-Matti — se on pikku Samulini; onhan minulla Anna-Maija — se on pikku Helvini! ajatteli hän.
Hänen vaimoltaan ei tullut mitään vastausta kirjeisiin. Ainoastaan silloin tällöin oli postin mukana kortti, joka oli osoitettu joko "pikku neiti Helvi Särkälle" tai "väkevälle Simson Särkälle". Lehtori ajatteli paljonkin näiden asiain johdosta, ja mitä enemmän hän niitä mietti, sitä sekavammilta ne hänestä tuntuivat. Mutta ratkaisu tuli pikemmin kuin hän oli osannut aavistaakaan.