Eräänä päivänä Laura saapui kotiin. Lehtori oli juuri noussut uimasta pienokaisten kera, kuivannut itsensä ja lapsensa sekä saanut vaatteet päällensä, kun vene laski lahdelmaan. Laura riensi lapsia vastaan, suuteli heitä ja näytti sangen ihastuneelta jälleen heidät nähdessään. Särkkä hymyili onnellisena kaikkea tuota katsellessaan.
— No sanoppa nyt päivää kolmannellekin "lapsellesi", huomautti hän leikillisesti.
— Kuka se on? kysyi Laura vieraksuen.
— Ka minä, vastasi Särkkä.
— Mikä sinut nyt on niin lapseksi tehnyt? kysyi Laura jotain sanoakseen.
Lehtori koetti lähennellä häntä, mutta hänen oli tyydyttävä vain lyhyeen kättelyyn, sillä Laurasta olivat muka lapset nyt niin tärkeitä tekijöitä, että niiden piti olla hänen sylissään. Mutta Särkkä tarttui vielä vaimonsa käteen ja aikoi häntä suudella.
— Kaikkea tässä nyt vielä, hymähti Laura, vanhat ihmiset! Ei sitä nuorempinakaan ole oltu sellaiseen kovin tottuneita. Eikä se ole tarpeellistakaan.
Särkkä jätti vaimonsa käden häpeissään ja virkkoi peittääkseen outoa olotilaansa:
— Eipä liene oltu, eipä liene oltu. Päivälliseen saakka Laura puuhaili omissa touhuissaan, tarkastellen tavaroitaan, Särkästä vähääkään välittämättä. Lapset saivat olla hänen ympärillään. Ruokaillessa hän virkkoi:
— Minun on taas pian lähdettävä.