— Samanlaisia ne täällä kaikki ovat, olkootpa sitten nimeltään mitä hyvänsä. Minä tahdon sivistyneen kuulijakunnan, joka minua ymmärtää.
— Mutta kylläpä sinä minun mielestäni olet tänä kesänä jo kylliksi laulanut.
— En läheskään, nyt se vasta alkaakin!
— Elä nyt aloita enää. Minua pyrkii hävettämään jo liiaksi…
— Vai hävettämään — hävettämään, minun tähteni…? Hyvä, sinä pääset minusta — ja pääset iäksi. Mutta estää sinä et minua saata!
Lehtori ei vastannut mitään, nousi pöydästä ja meni ulos. Nyt hän sen tiesi. Jopa se mahdollisuus oli hänen ajatuksiinsa ennenkin vilahtanut joskus sen jälkeen kuin hän oli nähnyt vaimonsa Kaivohuoneella Antero Kosken seurassa, vaikkapa hän ei mitään erikoisen merkillistä uskonut heidän kesken olevankaan. Saattoihan taide sellaisenaan yhdistää heidät keskinäisellä ymmärtämyksellä. Vaikeata oli sellaisen miehen kuin Särkän ajatella pahaa ihmisistä, varsinkaan vaimostaan, joka oli hänen lastensa äiti.
Vaikka hän jättikin sen häpeän, minkä avioero hänessä synnytti, lukuunottamatta, teki jo yksi ainoa seikka hänen mielestään eron mahdottomaksi. Lapset! Ne eivät tulleet — jollei se ollut pakollista — toimeen ilman äitiä. Miten oli käyvä hänen lastensa — ellei äiti haluaisi uhrautua niiden hyväksi? Mutta jos taas äiti otti pienokaiset, oliko isä sitten tarpeeton, eikö hänelle oltu suotu mitään osuutta tässä yhteiskunnallisessa toiminnassa?
Särkkä käveli kauan rannalta maantielle ja päinvastoin, pääsemättä mihinkään lopulliseen tulokseen. Hän oli näkevinään edessään suuren repeämän, jonka yli hänen piti hypätä, mutta ei uskaltanut. Jos hän yritti oman henkensä uhalla, ajatellen, että samahan tuo on, vaikkapa putoankin kuiluun, juolahtivat lapset hänen mieleensä: ei, en saa hypätä, lapset voivat jäädä ilman tukea ja turvaa. Eikö ollut mahdollisuutta kääntyä takaisin, tehdä kierrosta ja sivuuttaa tuota ammottavaa kuilua? Hän kiiruhti sisään.
Laura istui kirjoittamassa.
— Laura, tahtoisin vähän puhua kanssasi!