Särkkä arvasi, ettei Laura halunnut sanoa hänelle sen parempia jäähyväisiä. Asemakello kalahti kaksi kertaa. Särkkä silitteli pienokaistensa päätä ja suuteli heitä poskelle. Laura siirtyi ovelta syrjään, että hän pääsisi ulos.
— Emmekö saattaisi ystävällisesti erota? kysyi Särkkä Lauralta, kirkkaat kyyneleet silmänurkissa.
— Emmehän me ole tässä tapelleetkaan, vastasi Laura.
Särkkä ojensi molemmat kätensä häntä kohden.
Mutta Laura peräytyi pari askelta.
— Anna minun syleillä sinua, Laura! pyysi Särkkä.
— En. Minä kuulun toiselle! vastasi Laura. Särkän silmät välähtivät, hänen ojennetut kätensä vaipuivat ja pusertuivat nyrkkiin.
— Sinä…!
Laura peräytyi toiseen vaununosastoon. Kello kumahti kolmasti, kuului vihellys, ja juna nytkähti liikkeeseen. Hoiperrellen ryntäsi Särkkä ulos ja hyppäsi aseman kivitykselle. Vaunut vierivät hänen ohitsensa toinen toisensa jälkeen. Vihdoin meni viimeinen. Särkkä tuijotti junan jälkeen, kulkien samaan suuntaan. Juna vihelteli, kiemurteli mennessään ja kääntyi vihdoin oikealle. Viimeisiä vaunuja vielä näkyi.
Särkkä kulki rataa pitkin samaan suuntaan. Kun juna alkoi kadota näkyvistä, kohotti hän nyrkkinsä ilmaan, huitoi käsivarsillaan ja alkoi juosta.