— Laura, Laura, elä jätä minua, kuule, elä jätä minua…! huusi hän.
Hän juoksi juoksemistaan. Kaarteessa hän näki junan jälleen pitkän matkan päästä. — Elä jätä minua!
Hän oli juossut, yhä juossut. Viimein tuli hänen eteensä pitkä silta, jonka alla välkkyivät leveän joen laineet syvässä kuilussa. Silmänräpäykseksi hän pysähtyi.
— Haa — naurakaa vain! Tämän kuilun yli uskallan aina mennä!
Ja hän harppaili ratapölkyltä toiselle. Juna näkyi yhä; kaukana toisella rannalla se kiiti metsikköön. Vihdoin pääsi Särkkäkin sillan yli. Hänen vauhtinsa kiihtyi, hengitys kävi huohotukseksi, kädet huitoivat ilmassa.
— Laura, elä jätä minua…!
Kuului jälleen kimeää vihellystä, paksu savupilvi kohosi yhä kauempana, metsän takana — viimeinenkin vaunu katosi näkyvistä…
— Laura…!
Särkkä kompastui kiskoon ja tuiskahti korkealta ratavallilta alas. Siitä löysi hänet Yrjö, joka oli nähnyt hänen lähtevän juoksuun ja katoavan pitkin rataa. Hän oli tullut veneellä joen poikki ja kulkenut siksi, kunnes oli hänet löytänyt.