Lehtorin henkiset ja ruumiilliset voimat toipuivat Pilkkeessä vähitellen. Aseman tapahtumista junan lähdön jälkeen hän ei muistanut muuta, kuin että oli hypännyt jonkun kuilun yli. Kun Yrjö kertoi hänelle, että hän käsiään huitoen oli juossut junan jälestä, mennyt vaarallisen rautatiesillan yli ja jatkanut matkaansa pitkin rataa, kunnes oli suistunut ratapenkereeltä alas, mistä Yrjö hänet vihdoin oli löytänyt, ihmetteli hän suuresti.
— Merkillistä! Kolme- ja puolivuotiaasta muistan tapahtumia — ja nyt olen unohtanut sellaisen, joka sattui joku päivä sitten neljäkymmentä viisivuotiaana.
Mutta aseman tapahtumistakin oli yksi selvästi, liiankin selvästi hänen muistissaan. "Minä kuulun toiselle!" kaikui alinomaa hänen korvissaan. Ja vaikka hän koetti kaikin voimin tukkia korviaan, ei se mitään auttanut. "Minä kuulun toiselle!" Olipa hän missä tahansa, yhä tämä ääni seurasi häntä.
— Lasteni äiti kuuluu toiselle! Ymmärrätkö, Särkkä? huudahteli lehtori itsekseen.
Hän tahtoi olla yksin vanhan ystävänsä, Pilkkeen, turvissa. Palvelijattaren sekä Lauran keväällä Helsingistä tuottamat tavarat hän lähetti takaisin pääkaupunkiin.
— Siisti kaikki kuntoon syyskuun ensi päiväksi, jolloin tulen, sanoi
Särkkä palvelijattarelle ja pakotti hänet menemään.
Sitten hän muodosti "kesähovinsa" samanlaiseksi kuin se oli ollut ennen hänen naimisiinmenoansa, niinä aikoina, jolloin hän seurusteli melkein yksinomaan Mylläri-Matti vainajan kanssa. Jos jotain sellaista sattui hänen tielleen, mikä hänestä näytti "muukalaiselta", kantoi hän sen myllytuvalle ja lahjoitti myllärin emännälle. Sinne joutui myöskin Särkän tekemä pirtin karsina-aita, jossa oli valkoiseksi maalattu portti. Myllärin lapset raahasivat sen nyt aittaan ja laittoivat sen avulla leikkikomeron itselleen. Se sai heissä aikaan suurta riemua. Mutta jospa se olisi osannut lapsille kertoa, kuinka Laura viisi vuotta sitten sen suojaamana nukkui suloisia unia ja kuinka hän toivoi aina saavansa siellä nukkua, olisivat lapset kuulleet kauniin sadun. Ja sitten, jos se olisi kertonut, kuinka Laura tahtoi sen turvista iäksi paeta — olisivat lapset lymyilleet eri tahoille.
Mutta eipä se mitään virkkanut, ja lapset iloitsivat.
Kovin hiljaista oli elämä Pilkkeessä. Anna-Maijakaan ei enää käynyt kyläterveisiään kertomassa. Ihmisiä vältelläkseen ei lehtori käynyt enää ulkotöissä, vaan tasoitteli ja ojitteli omaa maatansa saadakseen ruumiilleen tarpeellista liikettä. Kalastajakumppania hänellä ei Paavo Tuunaisen lähdettyä myöskään ollut, mutta hän tuli verkkoineen yksinkin toimeen. Laskemisen hän suoritti myötätuuleen. Kaloja tuli runsaammin kuin hän itse tarvitsi. Myllärin emäntä laittoi niistä keiton ja kutsui lehtorin ruualle.
Elämän jokapäiväinen puoli lehtorin mielestä oli hyvin tyydyttävä. Mutta toisin oli laita hänen sielunsa tilan. Yötkin olivat jo käyneet pimeiksi. Usein kömpi lehtori keskellä yötä vuoteeltaan ja meni pirttiin. Hän oli ollut kuulevinaan lapsen äänen, joka sanoi: "Isä, auta Helviä!" tai: "Tamulin on paha!" Mutta siellä ei ollut ketään. Ja unen hälvettyä alkoi toisenääninen soitto hänen korvissaan: "Minä kuulun toiselle!" Ei, rauhaa hän ei saanut. Mitä hänen oli tehtävä?