Mutta perään hän ei saanut antaa. Olihan hänen, jollei muuten niin syrjästä, pidettävä huolta siitä, että lapsensa saivat hoitoa; hänen oli sittenkin kaikista sormenosoituksista huolimatta seisottava kuilun partaalla ja katsottava, etteivät lapset pääsisi sinne vajoamaan. Ja Särkkä seisoi.
Kun Pilke ei näyttänyt suovan hänelle oikeata lepoa, lukitsi hän eräänä päivänä elokuun puolivälissä ovet, otti Yrjö-myllärin soutamaan itseään kirkolle ja astui siellä laivaan. Sanoi lähtevänsä matkoille.
Ensinnä hän saapui Paavo Tuunaisen kotiin. Ystävien kesken syntyi suuri riemu. Ukko Tuunainen, Paavon isä, taas oli ilosta pakahtua saatuaan tietää, että se oli lehtori Särkkä, hänen poikansa entinen opettaja ja suosija.
— Meillä on nyt niin hauskaa, kun saimme tämän Paavon jälleen kotiin! kehui ukko.
— On sitä huonommastakin pojasta iloa, saatikka sitten tästä tällaisesta, vastasi Särkkä.
— Onpa on, myönsi ukko. Särkkää pidettiin Tuunaisella kuin piispaa pappilassa. Kävipä lehtori Paavon kanssa näyttämässä, mihin he työssä kelpasivat. Väki oli ihmeissään.
— No ei se ihme, jos nyt Paavolta työ sujuisikin, mutta kun se
Helsingin herra on kuin tavallinen maamies, sanottiin.
— Se Helsingin herra se on minunkin oppi-isäni, paitsi koulussa, myöskin pellolla, virkkoi Paavo.
Paavo kertoi lehtorille, että hänen asiansa olivat jälleen kunnossa ja että isä sekä lähellä asuva setä olivat kaikki selvittäneet. Hänen oli jälleen hyvä olla. Kolmeksi vuodeksi edelleen oli hänelle varattu lukumahdollisuus Helsingissä.
— Ja siinä ajassa sinä pääsetkin jo pitkälle.