— Minun täytyy päästä "omille jaloilleni".
— Kyllä pääsetkin!
Lehtorilta vierähti viikko Tuunaisella. Sieltä hän matkusti edelleen nuoren ystävänsä Pekka Kontion luo. Hänen saapuessaan oli Pekka kaukana työmaillaan, mistä ei aina yöksikään kotiin saapunut. Mutta kun talossa kuultiin, kuka vieras oli, silloin syntyi kiirettä. Pentti-poika, Pekan veli, kahdeksannella vuodella oleva pojan viikari, hyppäsi heti hevosen selkään ja alkoi täyttä nelistä lennättää sanaa Pekalle. Särkkä ei ehtinyt sitä estää, eipä edes ehdottaa, että hän olisi mielellään mennyt työpaikkoja katsomaan. Sakeana savuna tuprusi maantie Pentin hevosen jälillä.
— On lehtorilla aikaa vielä käydä Pekan työmailla; ei sitä niin kiirettä täältä nyt pidetä, kun kerta tultiin, lohdutteli emäntä, Pekan äiti.
— Mitenkäs se Pekka muuten jaksaa? kysyi lehtori.
— Kyllä se jaksaa — työtä tekee kovasti, lukee ja kirjoittelee rakkauskirjeitä välillä.
— Vai rakkauskirjeitäkin?
— Oo, sillä onkin komea morsian, se on täälläkin jo käynyt.
— Vai on käynyt. Mistä se on kotoisin? kysyi lehtori kuin leikin vuoksi.
— Niinkuin ei nyt lehtori sitä tietäisi. Se Aini sanoi, että lehtorihan se oli Pekan puolesta häntä kosinutkin, selitti emäntä.