Lehtori näki parin sadan metrin päässä olevan salvoksen alun, jossa jo oli muutamia hirsikerroksia valmiina.
— Onpa se mukavaa, kun he niin yhdessä hommailevat alusta alkaen, sanoi hän.
— On se.
Tunnin, puolentoista kuluttua saapui Pekka ratsastaen veljensä kanssa. Hevonen höyrysi vaahdossa, sillä oli lasketeltu surkeilematta. Sydämelliset tervehdykset ja ilonilmaukset lausuttua käänsi lehtori huomion vaahtoavaan hevoseen.
— Eikö hevonen, varsinkin niin nuori kuin tuo näyttää olevan, mene pian pilalle, kun sillä noin ajetaan?
— Ei mene, kun sitä oikein hoidetaan. Näin kiireen aikana saa hevosella ajaa — sitten kun ei ole kiirettä, on annettava sen levätä, vastasi Pekka.
— Mikäs kiire nyt sitten oli?
— No tokihan nyt kiire oli, kun setäkin kerran Kontiolaan poikkesi!
Sitten Pekka alkoi hoidella hevostaan. Hän vei sen kaivolle ja heitti monta kipallista kylmää vettä sen päälle. Lopuksi hän kuivasi sen, suki ja harjasi niin, että se kiilsi joka paikasta. Hevonen hörhötti koko ajan ja näytti mielellään kuuntelevan moista tohtoroimista.
— Kas niin, mene matkaas nyt! komensi Pekka läimäyttäen kämmenellään sen lautaseen.