Hän meni lastenkamariin. Sängyissään istuivat Helvi ja pikku Samuli, oudosti ympärilleen tähyillen.
— Isä, isä! kuului kummankin suusta yhtä aikaa, ja pienet kasvot kirkastuivat onnelliseen hymyyn.
— Missä isä on ollut? kysyi Helvi kiiveten alas sängystä ja tavoitellen isänsä käsiä.
— Isä tuli äsken kotiin, vastasi lehtori.
— Meillä on ollut niin ikävä!
— Tietäähän sen, vastasi lehtori tyttöstään hyväillen.
Pikku Samulin kävi kovin kateeksi moinen hellyys toista kohtaan. Hän ojenteli käsiään ja huudahteli:
— Auta Tamulia, auta Tamulia!
Lehtori otti pienokaiset käsivarsilleen ja asteli heidän kanssaan huoneesta huoneeseen.
— Nyt ei meillä enää koskaan ole ikävä, kun saamme olla yhdessä, lohdutteli hän.