Aini oli ajatuksissaan varmistunut siitä, että Pekka oli valan rikkonut ja uskonut heidän yhteisen salaisuutensa muille, salaisuuden, josta Aini tuskin itsekään oli selvillä ja jota hän itsekään ei uskaltanut avoimin silmin itselleen tunnustaa. Ei, sai olla ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun hänelle, Ainille, mitään sellaista tapahtui! Ja kyyneleet — naisten ensimmäinen ja viimeinen lohdutus — valoivat vähitellen viihdytystä hänen ensi lempeensä ja tyynnyttivät hänet suloiseen uneen. Mutta yhtä helppoa ei tuska ollut Pekalle. Hän pyrki ajattelemaan elämänsä kovaa kohtaloa, hän halusi siihen helpotusta hinnalla millä tahansa. Hän lähti ulos raittiiseen luontoon.
Samana iltana oli Särkkä opettajien kokouksessa, jota kesti parisen tuntia, ja sen jälkeen kutsui koulun rehtori Kaarlo Malmi opettajatoverinsa luokseen illalliselle. Kello oli jo yli yhdeksän, kun isäntä vieraineen saapui kotiinsa, jossa ystävällinen emäntä, Emmi-rouva, hymyillen otti vieraat vastaan.
Rehtori Malmin huoneisto oli kadunpuoleisen rakennuksen toisessa kerroksessa, samassa talossa kuin lehtori Särkänkin pihanperäinen asunto. Rehtorin keittiönrapuista meni sekä pääovi että keittiön ovi Särkän hiljaiseen "erakkopesään", kuten hänen asuntoaan muutamilla tahoilla nimitettiin. Malmin sisäpiika toimitti siivouksen Särkän huoneissa ja kantoi aamulla vehnäskahvit hänen sänkynsä vieressä olevalle pöydälle. Näitä hommia varten oli palvelijattarella erityinen avain, jolla hän pääsi huoneistoon milloin hyvänsä. Tavallisesti hän käyttikin tilaisuutta hyväkseen ja toimitti aamupäiväkampauksensa Särkän pienen pyöreän peilin edessä sekä kimautteli lyhyet haikeat rakkauslaulunsa lattiaa lakaistessaan, haihduttaakseen pahinta lemmenkaipaustaan.
Malmi ja Särkkä olivat jotenkin ystävällisissä väleissä, ja edellinen pistäytyikin jälkimmäisen hiljaisessa asunnossa kerran pari viikossa pakinaa pitämässä, jonka kestäessä Särkkä itse hommasi teetä öljykeittiöllään. Lainailipa Malmi välistä rahojakin virkaveljeltään, joka mielihyvällä avasi kukkaronsa, kun tositarve oli kysymyksessä. Särkkä taas teki vastavisiittinsä Malmille hiipien milloin sattui kyökin kautta, ottaen aina kumminkin ensiksi selville, ettei talossa ollut muita vieraita. Näillä verrattain harvinaisilla matkoilla hän tavallisesti aina ensiksi kohtasi ystävällisen rehtorskan, joka peittelemättä ilmaisi ilonsa siitä, että "naapuriakin joskus sai nähdä". Rehtorskan tummat silmät katsoivat niin syvänvilpittömästi, että lehtori huomasi parhaaksi olla niihin liikaa syventymättä. Ja hän keksikin aina jonkun kiireellisen seikan, joka johti hänen askeleensa rehtorin huoneeseen.
Tänä iltana oli ystävällisen rehtorskan vieraina toistakymmentä opettajaa. Emäntä puuhaili keittiöhommissaan, ja isäntä sangen tottuneena, hienona seuramiehenä koetti pitää vieraita hyvällä tuulella. Opettajakokouksen vaikutuksesta pyöri keskustelu vielä osaksi oppilaiden käytöksessä, arvosanoissa ja luokaltapääsyssä. Lehtori Särkän kanssa juttelivat matemaatikko ja venäjänkielen opettaja, viimemainittu sangen leveäharteinen ja paksupohkeinen mies, joka varmentaakseen puhettaan joka sanan lausuttuaan kekautti päätänsä, vieläpä, jos sanalla oli erikoisen tärkeä merkitys, kahdestikin. Hän käänsi usein puheen toisesta oppilaasta toiseen ja niinpä sattui virkkamaan:
— Mutta viidennen luokan Kontio on viime aikoina kovasti muuttunut. Vielä viime syksynä hän oli aineessani parhaita, mutta nyt hänen arvosanansa alentuu.
— Vähällä piti, etten minäkin alentanut Kontion numeroita, sanoi matemaatikko.
Lehtori Särkkä, luokanjohtajana, jatkoi:
— Hänen keskiarvonsa on alentunut joulutodistukseen verraten sangen suuresti.
— Mikäs sitä poikaa riivaa? Sehän oli ennen niin vilkas ja huomiokykyinen — ihme tosiaankin!