Kun Särkkä lähestyi myllärin asuntoa, vetäytyi hänen suunsa hymyyn pelkästä hyvästä mielestä, sillä hän tiesi, että vanha mylläri oli iloinen hänet nähdessään ja että se ilo oli vilpitöntä. Olihan Mylläri-Matti koko ikänsä viettänyt Särkän kotitalossa, siellä syntynyt ja kasvanut, ollut renkipoikana ja sitten aikuisrenkinä, nähnyt hänet, lehtorin, lapsena, poikana, ylioppilaana, kantanut hänet saunaan, lohduttanut häntä surullisena ollessa ja opastanut kaikin tavoin, aina tarkoittanut hänen parastaan.
Lehtori pistäytyi pirttiin. Nuori vaimo tuuditti pienokaistaan uneen hiljaisella laululla:
"Piu pau paukkaa…"
Matti-mylläri makasi pöydän takana penkillä. Kätkyt pysähtyi, ja nuorelta vaimolta pääsi vallan väkisin huudahdus:
— Hyvä jumala, onko se tosiaankin lehtori?
Pöydän takaa penkiltä alkoivat miehen jalat hätäisesti laskeutua lattiaa kohti, ja yläruumis näytti tekevän vaikeita ryntäyksiä päästäkseen pystyyn.
— No tässä ollaan, virkahti lehtori.
— Vai jo se poika nyt tuli! virkkoi vapiseva ääni — ja ukko oli vääntäytynyt istumaan.
— Nytpä siitä vaaristakin taas taitaa terve tulla, kun lehtorikin on täällä, puheli vaimo. — Ei sen pää ole kahteen päivään pystyssä ollut, mutt' onpas nyt!
— Mitä, onko Matti-vaari ollut sairaana? kysyi lehtori ja ojensi ukolle kätensä, johon tämä tarttui molemmin käsin, soperrellen: