— No ihme ja kumma! päivitteli myllärin vaimo, seuraten menijöitä pihalle. — Se ystävyys se saa ihmeitä aikaan. Taisipa vaari olla vain ikävästä kipeä.
Kenen lehtori Särkkä otti vieraakseen, sen hän kestitsi hyvin. Hän oli isäntä, emäntä ja nöyrin palvelija samalla kertaa; hän oli kohtelias ja huomaavainen jokaista vierastaan kohtaan, olipa se sitten kuka hyvänsä. Mylläri-Mattia piti lehtori ystävänä, vieraana, avuntarvitsijana, oppi-isänä ja oppilaana samalla kertaa, siksipä ei tämän vanhan kunnon miehen osuus kestityksestä ollutkaan vähäinen, kun hän Särkän vieraaksi joutui. Ensin lehtori hänet kylvetti — löylyä heitti kumpikin vuoroon oman tarpeensa mukaan, ja se oli sankari, joka useamman kipallisen lämpöä sieti — sitten kuivasi ja hierusteli turtuneita jäseniä. — Vihdoin istuivat ystävykset saunan seinustalla penkillä alastomina, ruumiit punaisina kuin keitetyt kravut.
— No on se tämä herkkua! virkkoi vihdoin Mylläri-Matti heidän istuessaan penkillä.
— Onpa vainkin, toista tämä on kuin ne Helsingin itkevät kivisaunat, myönsi lehtori.
— Vai itkevät ne pahukset! Mikä niitä itkettää?
— Katsopas, vaari, niissä on kiviset seinät ja katto, ja varsinkin talvella jäähdyttyään ne löylyssä alkavat hikoilla, ja silloin sitä katosta saa vettä niskaansa — ja se se pilaa koko löylyn maun.
— Jopa on silloin sauna pilalla! päätti ukko.
— Pilalla, kuten suurin osa koko Helsingin ihmisistäkin.
— No mikäs niitä ihmisiä riivaa?
— Se liika sivistys, kuten ehkä voisi sanoa.