— Paljo lukeminenko?
— Ei se liikaa lukeneisuutta ole, päinvastoin. Lukeminen puhdistaisi heidän sydämyksiään ja munaskuitaan, mutta se sivistys, mitä he harrastavat, tekee heistä riikinkukkoja, kanarialintuja ja vaikka — tarhapöllöjä.
— Niin on, poika parka, asiat täälläkin.
— Mylläri-Matti vanhan oikeutensa nojalla sanoi tavallisesti lehtoria "pojaksi", vaikka vieraassa seurassa tätä nimitystä välttikin.
— Paperossit ja kirjavat karttuunit kuuluvat nykyään kauppansakin paraiten tekevän. Se Pelsepupin valta vain kasvaa!
Nykyisen sivistyksen turhanaikaista koreiluintoa paheksuen — toinen kaupunkilaisen, toinen maalaisen kannalta — kylpykumppanit siirtyivät pirttiin, jossa nurkkiin asetetut tuoreet koivut levittivät viileyttä ympärilleen. Lehtori pani öljykeittiönsä porisemaan, valmistaakseen vieraalleen kupin kuumaa.
Pilkkeen tuparakennus oli pitkän suorakaiteen muotoinen. Pitkän seinän keskikohdalla, etelään ja lahdelle päin, oli pylväskattoinen kuisti, josta meni ovi eteiseen. Eteisessä oli keskellä lattiaa pöytä ja oven kummallakin puolella ikkuna. Rakennuksen itäpäässä oli pienellä hellalla varustettu keittiö, eteisen perällä makuukamari ja länsipäässä isohko tupa, jossa ei ollut minkäänlaista tulisijaa. Siitä syystä Mylläri-Matti usein huomauttikin, että "siihenkin uunin saisi, jos teettäisi, mutta se poika ei vaan teetä sitä". Huonekalusto osoitti mitä yksinkertaisinta maalaisuutta; penkit seinustoilla ja jakkarat pöytien vieressä y.m. olivat maalaamattomia, mutta hyvin puhdistettuja. Kotoisin ne kaikki olivat joko Särkän lapsuudenkodista tai kotitalon torpista. Mylläri-Mattia varten oli lehtori hankkinut erityisillä mitoilla juurista tehdyn nojatuolin. Se oli verrattain matala, melkein kuin keskenkasvuista varten tehty, jotta ukko saisi jäykistyneet jalkansa mukavasti ristiin, sillä siitä istuma-asennosta hän eniten piti. Mylläri-Matin tultua oli lehtori nostanut tämän arvon esineen melkein keskelle lattiata ja pöydän sen eteen. Ukko istui taaskin, kuin mikäkin rusthollari, valtaistuimellaan, tuprutellen paksuja savuja hyvästä sikarista. Eikä huolten hiventäkään nyt näkynyt hänen hieman pöhöttyneissä kasvoissaan.
Kun varimakeat kahvikupit höyrysivät pöydällä ja kumpikin tarttui kuppiinsa, alkoi lehtori kysellä viimetalvista toimeentuloa.
— Siinäpähän on, jumalan kiitos, mennyt! Huonosti on mylly tosin tuottanut, sillä kahteen naapurikylään on laitettu uusi yhteinen mylly. Mutta Yrjö — se oli nuoren myllärin nimi — on sittenkin keksinyt keinoja haalia kokoon muilta tahoilta, jotta välttämättömintä ei ole puuttunut — ja siinäpä sitä onkin, selitti ukko.
Mylläri-Matin tapoihin ei kuulunut valittelu. Hänen puheistaan päättäen olisi luullut, ettei hänelle koskaan ollut sattunut hätäpäivää. Hänellä oli muka aina ollut välttämättömintä tarpeeksi, joskaan ei liiaksi. Lehtori tosin tiesi, että myllärin perheessä oli ollut välttämättömintäkin usein sangen niukasti. Väki kyllä oli ahkeraa ja työhönpystyvää, mutta myllyn vero isännälle oli huikean suuri, joten myllyn tuottamat tulot supistuivat vähiin. Parempia ansioita sellaisella työllä kuin Yrjön perhe teki olisi kyllä saanut muualta, mutta he eivät raahtineet muuttaa pois rakkaalta myllyltään.