Kesäiseen aikaan tunsi poikamylläri suurta helpotusta, sillä hänen isänsä eleli enimmäkseen lehtorin vieraana. Viimemainittu olisi mielellään kustantanut ukon ainakin koko kesäelatuksen, mutta suoranaisesti se ei käynyt päinsä, sillä ukko ei millään muotoa sivullisilta huolinut lahjoja, melkeinpä hän suuttui, jos lehtori siinä suhteessa teki tarjouksia. Mutta verkoistaan, jotka Mylläri-Matti lehtorille talvisin kutoi, hän sai hyvän maksun. Sekin urakka tosin kävi poikamyllärin kautta siten, että lehtori tilasi pojalta verkot ja poika antoi taas ukon niitä kutoa. Talvisin niitä myllytuvassa pisteltiinkin usein koko perheen voimalla. Ukko, poika ja pojanpoika sekä välistä emäntäkin istuivat iltakaudet verkkokudelmien ääressä Keväisin ennen Helsingistä lähtöään lehtori kävi kalanpyydyskaupoissa ja tiedusteli, paljonko kukin verkkolaji maksoi. Ja sitten hän maalle saavuttuaan otti mylläriltä itselleen verkkoja, minkä tarvitsi, ja loput lähetti maaseudulla kesää viettäville helsinkiläisille kalastajatuttavilleen markkaa paria huokeammasta kuin mitä ne Helsingissä olisivat maksaneet. Jokaisen pennin vähentymättömänä sai mylläri käyttää hyväkseen. Ja niinpä talven pitkään säästyi työn tuloksia myllärin torppaan melkoinen määrä.
Siinä kahvia juodessa ja muun pakinan rauettua kysäisi lehtori:
— Onkos tullut verkkoja kudotuksi? Ukko katsahti kysyjään ja vastaamatta kysäisi vuorostaan:
— Vieläkös ne kelpaisivat?
— Totta kai, kuten ennenkin.
— Taitaapahan niitä olla. Ei sitä viime talvenakaan ole laiskana oltu, ei olekaan, selitti ukko.
— Matti-vaari nyt ei taida työltään saada rauhaa ennen kuin haudassa, virkkoi lehtori vakavasti.
— Työ on siunausta. Kunpahan sitä vain jaksaisi tehdä, niin rattoisasti siinä aika kuluisi. Mutta voimat ovat jo vähissä. Ja oli se suuri siunaus, että saatiin taas niitä verkkoja tehdä, sillä minusta ei ollut enää viime talvena ulkotöihin — eipä ollut enää, sanoi Matti-mylläri pitkäveteisesti.
— Jaksoikos vaari kumminkin istua verkonkutimessa?
— Mitenkäs muuten olisin saanut aikani kulumaan? Jalkojani pöhötytti ja pakotti usein, mutta työssä se tuska unohtui, ja mietinpä jo usein, että jos en enää poikaa näkisi, niin muistaapahan se minua joskus, kun vetää kalasia kutomillani verkoilla.