— Noo, ei hätää, vaari hyvä, kyllä me vielä muutamia kesiä yksissä kylvemme, lausui lehtori reippaasti, huomatessaan ukon viime kesästä koko joukon heikontuneen.
— Mutta kalastajakumppaniksi minusta ei enää ole.
— Astukoon poika tilalle. Eihän nyt ainakaan alkukesästä ole mitään tekemistä myllyssäkään.
Poikamylläri ajoi pihalle, kärryt täynnä verkkoja. Lehtori meni ovelle ja huudahti ihmeissään:
— Mutta mihinkäs nämä mahtuvat?
— Sitäpä arvelinkin, vastasi ukko, joka myöskin kömpi paikoiltaan ja tuli ulos. — Niitä taitaa kerran olla liiaksikin.
— Kyllä ne maailmaan mahtuvat. Mutta ei ole vielä kenellekään tarjoiltukaan, kun arveltiin, että lehtori saa ensin ottaa mieleisensä ja sitten vasta loput annetaan muille, selitti Yrjö. — Isävaari on ollut ahkerassa työssä koko talven, se on yksin kutonut koko joukon kolmattakymmentä.
Ja sitten niitä ryhdyttiin tarkastelemaan ja tuumimaan, mitkä lehtorille paraiten soveltuisivat. Hän asetti niistä itseään varten kymmenkunnan, nouti muistikirjansa ja alkoi sitten sijoitella jälelle jääneitä eri ryhmiin, mitkä voisi lähettää ostajilleen.
— Kylläpähän ne menevätkin aika mukavasti, hän viimein virkkoi.
Poikamyllärin kasvot kirkastuivat, sillä nyt hän tiesi verkoistaan saavansa niiden koko hinnan. Senpä tähden hän kysäisikin: