— Niin, mutta kun se kauppa käy niin mukavasti — ja paljoa parempi hintakin saadaan kuin muilta, selitti Mylläri-Matti.
— Eikös mitä. Te saatte vain sen hinnan, minkä käyttäjä verkoista maksaa, joten ainoastaan välikauppias jää tästä kaupasta hyötymättä, vastasi lehtori.
Varsin tyytyväisinä onnistuneesta kaupasta siirtyivät kauppalangokset pihalta lehtorin pirttiin, missä pakinaa riitti pitkälti. Puhe johtui usein varsinkin työn siunaukseen — ja tässä suhteessa ei suinkaan, kuten lehtori selitti kahdelle hartaalle kuulijalleen, ruumiillista työtä saanut pitää huonompana kuin henkistä. Nykyisin tosin vielä oli olemassa suuri joukko ihmisiä, jotka pitivät maatyötä tai muuta sellaista ala-arvoisena, ehkäpä halveksittavana, työnä, jota sivistynyt muka ei kainostelematta voinut tehdä, mutta oli tuleva aika, ehkäpä piankin — niin lehtori uskoi —, jolloin ajatteleva, kirjallisesti sivistynyt, oikean sivistyksen saanut henkilö piti kehitykselleen välttämättömänä ryhtyä tuottavaan ruumiilliseenkin työhön.
Näitä jutellessa saapui lehtorin vieraaksi vielä kolmaskin henkilö. Se töytäsi sisään nopeasti kuin nuoli, läähättäen yhtä aikaa sekä suunsa että tuhisevan nenänsä kautta. Oli vähällä, ettei hän langennut pirtin kynnykseen, mutta sai ovenpielestä kiinni ja siinä kiikkuessaan huudahti:
— No voi sun tökkii, että se lehtori on taas tullut! Myllyllä kuulin, ja tottapa se olikin. No mitäs sitä nyt kuuluu ja kuinkas voidaan?
Lehtori selitti parhaansa mukaan kuulumisensa Anna-Maijalle eli Kuppari-Maijalle, kuten tätä viimeksi tullutta vierasta yleisesti seudulla nimitettiin. Tämä sai nyt ottaa lehtorin talossa emännyyden ja keittää itselleen kahvia, jos halusi sitä juoda. Mutta Kuppari-Maija ei ollutkaan niitä, jotka tätä työtä olisivat pelänneet. Pian oli tuli pannun alla.
Lehtorin ja Anna-Maijan elämässä oli yhteisiä muistoja. Ensimmäinen tapaus, minkä lehtori maallisen matkansa varrelta oli voinut muistissaan säilyttää, liittyi läheisesti Anna-Maijaan. Lehtorin ollessa neljännellä ikävuodella oli Särkän talossa aloitettu heinänteko heinäkuun 16 päivänä, sen oli lehtorin isä almanakkaansa merkinnyt. Työväki oli matkalla noin kolmen kilometrin päässä olevalle suolle, joka aina ensiksi tehtiin. Anna-Maija, joka silloin oli piikana Särkällä, kyyditsi suolle hevosella työkaluja ja eväitä. Suuren parkumisen perästä — niin kerrottiin — oli Anna-Maija suostunut ottamaan Samuli-pojan mukaansa ja asettanut hänet taaksensa evässäkkien päälle istumaan. Mutta huolimattomasti ajaja lienee hevostaan ohjannut, koska kärryt kaatuivat kiveen siinä, missä maantieltä poikettiin syrjätielle. Tämän kaatumisen, hevosen nousemisen, kärryjen nostamisen ja uudestaan valjastamisen muisti Samuli elämänsä ensimmäisenä tapauksena koko ikänsä, vallan kuin se olisi eilen tapahtunut. Kerrottiin, että hän oli itseään jonkun verran loukannut, vieläpä valittanut päätänsäkin, mutta siitä hänellä ei myöhemmin ollut aavistustakaan.
— Vieläkös Anna-Maija suostuu vaihtourakoihin? kysyi lehtori.
— Mikä jottei, kyllä vaan! vastasi Anna-Maija.
Hän asui pienessä tuvassa Särkän maalla ja elätti henkeään hieromisella ja kuppaamisella, jos sitä vielä jossain tarvittiin.