Vihdoin soperteli poika jotain, josta ei saanut oikeata selvää.
— Niin, sävähteli lehtori, sano pois, sano nyt, mitä sinä itse arvelet.
— Eihän se ole tainnut oikein mennä, virkkoi Pekka vaivalloisesti.
— Kyllä tosiaankin asianlaita on sellainen, ettei se ole oikein mennyt. Ja minun pitäisi päästää sinut kuudennelle luokalle. Missään tapauksessa sinä et ole osannut enemmän kuin nelosen edestä. Häh?
— Eikö lehtori voisi edes…
Mutta Pekka lopetti lauseensa kesken ja vilkaisi hymähtäen lehtoriin.
— Poika veijari, kuule, sinä varmaankin ajattelit sanoa: edes viitosta. Vai mitä?
— Niin, virkahti Pekka kuin helpotuksesta, ja hänen kasvoillaan välähti toivoa haparoiva hymy.
— Kyllähän sen arvaa. Viitonen sinut pelastaisi ehdoista, sen minä tiedän, mutta… mutta minä en ryhdy tähän tinkimiskauppaan. Vielä joulutodistuksessa sinulla oli historiassa tyydyttävä arvosana, ja nyt, nyt se alentuisi oikeuden mukaan huonoksi. Ettet sinä, Pekka, häpeä? tiuskaisi lehtori.
Pekka katsoi jälleen lehtorin työhuoneen lattiamattoihin ja laski niiden pituutta silmämitalla. Lehtori kiersi huoneensa keskilattiaa hitain askelin, päätään heilutellen ja kohautellen hiukan kumaraisia hartioitaan. Sitten hän pysähtyi Pekan eteen, viittasi kädellään ovenpielessä olevaa tuolia kohti ja virkkoi: